Lapsen ja kuntoutuksen näkökulma vammaistutkimuksessa

Olin aika riemuissani, kun näin Reyjavikissä 10.-12.5.2023 pidetyn vammaistutkimuksen NNDR-konferenssin ohjelmasta, että siellä olisi peräti 11 lapsuuteen ja vammaisuuteen liittyvää työryhmää Childhood disability -otsikolla. Kokonaisuudesta osuus ei tosin ole suuri, kun ohjelmassa oli 120 sessiota. Joka tapauksessa valinnanvaraa vaikutti olevan – kunnes katsoin tarkemmin esitysten otsikoita ja sisältöjä. Suurimmasta osasta lapsiaiheisia sessioita minua kiinnostava lapsinäkökulmainen tutkimus loisti poissaolollaan. YK:n vammaisyleissopimuksen henkeä kuvastava iskulause ”ei mitään meistä ilman meitä” ei siis näytä pätevän lasten kohdalla.

Lasten asema helposti ohitettavana vähemmistöryhmänä on toki tuttu niin muissa tieteellisissä piireissä kuin yhteiskunnassa yleensä. Vammaistutkimuksessa on ehkä lisäksi vielä ollut omat syynsä ottaa etäisyyttä lapsiin – vammaisten aikuisten asioiden ajamisessa on ollut tarpeen korostaa eroa lapsiin ettei tulisi rinnastetuksi tuohon holhouksen alaiseen ryhmään. Eräässä esityksessä tuollakin konferenssissa tutkimukseen osallistuneet kehitysvammaiset aikuiset olivat korostaneet sitä, ettei heitä saisi kohdella kuin lapsia. Olen toki asiasta samaa mieltä. Mutta tarkemmin sanottuna olen sitä mieltä, että ketään ei saisi kohdella niin kuin lapsia. Siis siten, kuin lapsia liian usein kohdellaan: epäkunnioittavasti.

Lasten epäkunnioittava kohtelu ikävä kyllä korostuu erityisesti vammaisten lasten kohdalla, sen ovat useat tutkimukset tuoneet esiin. Epäkunnioittavalla kohtelulla tarkoitan ennen kaikkea sitä, että aikuiset eivät edistä lasten tiedonsaantia, vaikuttamismahdollisuuksia ja itsemääräämisoikeutta ja monilla muillakin tavoin ilmaisevat pitävänsä lapsen näkökulmaa vähäarvoisempana kuin aikuisen. Tämä liittyy aikuisnäkökulmaiseen kulttuuriimme (josta olen kirjoittanut muun muassa täällä: http://lastentahden.blogspot.com/2021/06/lapsilta-opittua.html) ja lapsikäsitykseen, joka korostaa lapsia osaamattomina ja keskeneräisinä tulevaisuuden aikuisina (josta olen kirjoittanut muun muassa täällä: https://lapsinakokulma.wordpress.com/2021/05/20/beings-ja-becomings/).

Monissa ammatillisissa käytännöissä esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollossa on totuttu kysymään lasten asioita heidän vanhemmiltaan, vaikka monien tutkimusten perusteella tiedetään, etteivät lapset ja vanhemmat läheskään aina ajattele asioista samalla tavalla. Eräs keskeinen ajattelun ero tuli pysäyttävästi esiin Reetta Mietolan ja Amu Urhosen esittelemän tutkimuksen kautta. He havaitsivat tutkimuksessaan eron siinä, millainen oli hyvän elämän ja hyvän maailman utopia niillä vammaisaktivisteilla, jotka olivat itse vammaisia aikuisia ja niillä, jotka olivat aktivistin roolissa vammaisen lapsen vanhempana. ”Itselleen sitä haluaa autonomiaa ja läheiselleen suojelua”, tiivisti Amu Urhonen erovaisuudesta kysyttäessä.

Ehkäpä aikuisten pitäisikin osata kohdella lapsia paremmin kultaisen säännön mukaan: mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille. Yksinkertaistetusti voisi ajatella, että jos kaikki haluavat itselleen autonomiaa, niin silloin sitä pitäisi tarjota toisillekin. Mutta kultaista sääntöä ei pitäisi ymmärtää pintatasolla, vaan syvemmällä tasolla. Ei siis olettaen, että toinen haluaa samaa kuin minä, vaan ymmärtäen, etten voi tietää, mitä hän haluaa, jos en kysy. Eli: haluatteko, että toinen ihminen päättää teidän asioistanne teidän näkökulmaanne kysymättä – olettaen, että suojelluksi tuleminen on parasta, mitä teille voi? Jos ette halua, niin älkää sitten tehkö niin lapsillekaan.

Eräässä sessiossa vaadittiin radikaalia muutosta (lasten) kuntoutuksen maailmaan (Critical Rehabilitation Studies: Intersections and Tensions with Disability Studies, jonka kaikkien esitysten sisältö löytyy kokonaisuudessaan tästä linkistä).  Session keskeinen ajatus Barbara Gibsonin esittämänä oli, että kuntoutuksen perustuminen ajatukseen vammaisuudesta ongelmana, joka pitää korjata normalisaation kautta, on hyvin haitallinen. Kuntoutuksessa pitäisi voida kyseenalaistaa sitä, onko ”olla kuten kaikki muut” paras mahdollinen tavoite. Yani Hamdani tarjosi vaihtoehdoiksi ’normaalin’ kehityksen ja ’kunnollisen’ aikuisuuden uudelleen ajattelua, monenlaisten olemisen tapojen arvostamista, positiivisten vammaisidentiteettien edistämistä ja nuorten tukemista tekemään elämästään sellaista, joka on mielekästä heidän omien toiveidensa, tavoitteidensa ja olosuhteidensa kannalta. (Lue lisää: Mosleh & Gibson 2022.)

Omassa konferenssiesityksessäni käsittelin osittain samoja teemoja. Sanoin, että voidaksemme mahdollistaa lasten näkökulman kuuntelun kuntoutuksessa, meidän pitäisi miettiä käytäntöjämme ohjaavia ajatustapoja. Muuten voi käydä niin, että lasten kuunteluun tarkoitetut käytännöt eivät oikeasti vaikuta mihinkään.  Ajatustapoja pitäisi tarkastella ainakin niiltä osin, mitä ajattelemme ihmisyydestä (lapsista ja aikuisista), vammaisuudesta ja kuntoutuksen (tai muun ammatillisen toiminnan) tarkoituksesta.

Haluan tässä nostaa yhden keskeisen asian ihmisyyden pohdinnasta. Kun olen pohtinut tätä tutkimusten valossa, sanoisin näin: On tärkeää pohtia, missä asioissa me ihmiset (esimerkiksi aikuiset ja lapset) olemme erilaisia ja missä asioissa olemme samanlaisia. Ja sen jälkeen on tärkeä pohtia, milloin kannattaa keskittyä erilaisuuksien havainnoimiseen ja milloin samanlaisuuksiin. Kirjoitan tästä lisää väitöskirjani yhteenvedon pohdinnassa (jota joudutte vielä hetkisen odottelemaan), mutta yhdet erilaisuudet ja samanlaisuudet paljastan jo tässä:

Olemme erilaisia esimerkiksi kommunikoinnin tapojen suhteen, ja siihen kannattaa keskittyä, jotta voimme löytää yhteisymmärryksen. Erilaisuuteen keskittymisellä en tarkoita toisenlaisen tavan vikoja ja puutteiden osoittelua, vaan vahvemmassa asemassa olevan menemistä toista vastaan, jos huomaa, ettei oma tapa toimi toiselle. Eli esimerkiksi meidän aikuisina ei pitäisi keskittyä pelkästään sanalliseen kommunikointiin, vaan käyttää ja mahdollistaa lapselle toiminnallista kommunikointia.

Olemme samanlaisia siinä, että haluamme kaikki tulla kuulluiksi. Haluamme, että meidän näkökulmamme huomioidaan niissä asioissa, jotka vaikuttavat elämäämme. Emme halua, että joku muu luulee tietävänsä meidän elämämme asiat puolestamme. Tähän samanlaisuuteen pitäisi keskittyä silloin, kun aikuisena meinaa lipsahtaa tietämään esimerkiksi kuntoutuksen tavoitteita lapselta kysymättä*.

Nyt saattaa kuitenkin olla niin, että liian usein keskitymme erilaisuuteen silloin, kun pitäisi keskittyä samanlaisuuteen – ja päinvastoin**. Oletamme lasten olevan samanlaisia kuin aikuiset ja arvostavan sanallista kommunikaatiota yli kaiken, ja toimimme tämän oletuksen mukaan. Oletamme lasten olevan erilaisia kuin aikuiset siinä, ettei heillä ole tarvetta tai kykyä vaikuttaa omiin asioihinsa, ja päätämme asioita omiin oletuksiimme perustuen heidän puolestaan. Joten: miettikäämme tosi tarkkaan, mitä erilaisuus ja samanlaisuus merkitsevät, ja milloin mihinkin kannattaa keskittyä.

*Kuuntelulla en tarkoita vain sanojen kuuntelua, vaan kokonaisvaltaista lapsen viestinnän havainnoimista kaikilla aisteilla, josta olen kirjoittanut aiemmin muun muassa täällä: http://lastentahden.blogspot.com/2017/06/miten-kuuntelen-puhumatonta-lasta.html

**Erilaisuudesta ja samanlaisuudesta olen kirjoittanut myös täällä: http://lastentahden.blogspot.com/2020/03/erilaisuudesta-samanlaisuudesta-ja-tasa.html

 

Avainsanoja:  erilaisuus, konferenssit, lasten kuntoutus, lasten kuuntelu, Nordic Network on Disability Research, samanlaisuus, vammaiset lapset, vammaisten lasten osallisuus, vammaistutkimus.

Lisää tyttöjen ja naisten ADHD:sta

Koska aiemman tyttöjen ja naisten ADHD:tä käsittelevän kirjoitukseni lukukerrat (yli 9500) kertovat aiheen kiinnostavan monia, ajattelin hyvän webinaarin nähtyäni kirjoittaa siitä lisää. Aihe on esiin nostamisen arvoinen siksikin, että tutkimusten mukaan ADHD näyttää aiheuttavan naisille sekä muita samanaikaisia terveysongelmia että toiminnallista haittaa jopa enemmän kuin miehille.

ADHD havaitaan lapsuudessa paljon useammin pojilla kuin tytöillä, vaikka aikuisiässä sitä näyttäisi esiintyvän melkein yhtä paljon molemmilla. Koska tunnistamaton ADHD voi aiheuttaa paljon haittaa esimerkiksi opiskeluun, työhön, perhe-elämään ja muihin sosiaalisiin suhteisiin, olisi tärkeää havaita tyttöjen ADHD ja ymmärtää sitä jo lapsuudessa ja nuoruudessa.

En juurikaan toista tässä aiemmin kirjoittamiani asioita, joten kannattaa lukea molemmat (tässä linkki aiempaan). Tämänkertainen kirjoitukseni perustuu psykiatrian erikoislääkäri, LT Elina Santin luentoon ADHD-liiton webinaarissa, jonka harmikseni juuri kuulin poistuneen verkosta. Nostan siitä kuitenkin tähän joitain kiinnostavia näkökulmia niistä asioista, jotka poikkeavat perinteistä ylivilkkaan jatkuvasti liikkeessä olevan ADHD-tyypin kuvasta, vaikka sellaisenakin ADHD voi tytöillä näyttäytyä.  

Tytön ja naisen ADHD koulussa, opiskelussa ja työelämässä

Lapsuudessa oppiminen voi olla monelle tytölle mieluista ja luontaista, jolloin koulussa opiskelu sujuu, kun siihen riittää mielenkiintoa. Kuitenkin huomio saattaa helposti kiinnittyä muualle, eikä aina tule kuunneltua. Tämän tyyppisen AD(H)D:n oireet jäävät helposti huomaamatta, koska ne eivät yleensä aiheuta häiriötä; tyttö ”haaveilee” tai unohtuu pitkäksi aikaa tekemään jotain.

Tytöt ovat poikia taitavampi peittelemään ADHD-oireita, mutta se tekee opiskelusta raskaampaa, kun sen takia joutuu tekemään tuplasti tai triplasti töitä. Varsinkin jos persoonallisuudessa on vaativuutta, yhtälö voi käydä raskaaksi. 

Opiskelussa ja töissä ongelmia aiheuttavat aikatauluhaasteet, unohtelu ja organisoinnin haasteet.  Myös vitkastelu ja aloittamisen lykkääminen ovat hankalia sekä opinnoissa että töissä. Tyypillistä on vaikeus priorisoida, jolloin tulee haalittua liikaa tekemistä. Pitemmän päälle voi myös olla hankala motivoitua tehtäviin, jos toteutus epäonnistuu usein.

Naisten, joilla on ADHD, koulutustaso usein matalampi kuin muiden naisten; opintoja voi olla, mutta tutkinto on suorittamatta. Tai tutkinto on suoritettu, mutta siihen on mennyt pidempi aika. Monet tytöt pärjäävät kyllä ADHD:n kanssa opinnoissakin hyvin, mutta jossain vaiheessa, kun elämässä tapahtuu muutakin hankalaa, tulee usein tilanne, ettei jaksa kaikkea. Kun opinnoissa tai töissä vaatimustaso nousee, vanhat keinot eivät ehkä enää riitä. Työuupumus ja somaattiset krooniset sairaudet ovatkin yleisempiä kuin muilla naisilla.

Työympäristöllä on suuri merkitys ADHD:n kanssa pärjäämisen kannalta. Esimerkiksi avokonttori tai huono työilmapiiri voivat hankaloittaa paljon, mutta jos työilmapiiri on myönteinen, työ voi olla tosi hyvässä jamassa!

Tytön ja naisen ADHD ihmissuhteissa

ADHD:n ydinoireiden lisäksi tytöillä ja naisilla voi esiintyä merkittäviä ongelmia tunnesäätelyn alueella. Ailahtelevaisuus, äkkipikaisuus, reaktiivisuus, mielialojen vaihtelu ja turhautumisherkkyys ovat tavallista yleisempiä. Impulsiivisuus ja hyperaktiivisuus voivat ilmetä liiallisena puheliaisuutena, mikä voi häiritä niin koulussa, työpaikalla kuin muissakin sosiaalisissa suhteissa ja kuormittaa muita.

Nuoruudessa tyttö voi olla hyvinkin sisäänpäin kääntynyt, voi olla sosiaalista ahdistuneisuutta ja mieli matalalla. Ihmissuhteisiin saattaa tulla merkittäviä pulmia ja kiusatuksi tulemista tai kiusaamista.

Aikuisena ihmissuhdevaikeudet korostuvat. Pysyvien ihmissuhteiden muodostaminen voi olla vaikeaa ja epätasa-arvoiset ihmissuhteet ovat yleisiä, jolloin nainen voi olla joko hyväksi käytetyssä asemassa tai itse hyväksikäyttäjä. Vaikka parisuhde olisi tasa-arvoinenkin, perhe-elämä tuo mukanaan paljon organisoitavaa, mikä on ADHD:n kanssa uuvuttavaa. Usein käykin niin, että ”ei oo valmista kun pitäisi lähteä.”

 

Naisten ADHD:n liitännäissairaudet ja -ongelmat

Naiset ovat merkittävässä ja miehiin verrattuna suuremmassa riskissä komorbiditeetin eli ADHD:hen liittyvien muiden sairauksien ja ongelmien suhteen. Naisten ADHD:hen liittyy päihdeongelmia, riski teiniraskauksiin, masennusta, ahdistusta, autismia, pakko-oireita, kehitysvammaisuutta, itsetuhoisuutta, persoonallisuushäiriöitä – kaikkia näitä enemmän kuin miehillä, joilla on ADHD (tai naisilla, joilla ei ole).

Yleisiä ADHD:n seuralaisia naisilla ovat myös pitkäaikaissairaudet kuten astma, krooniset suolistosairaudet, krooninen kipu, lihavuus ja unihäiriöt. Myös kaikenlaiset syömishäiriöt ovat ADHD-naisilla yleisempiä kuin muilla naisilla.

Tärkeää: myös muita sairauksia pitää terveydenhuollossa hoitaa, vaikka ADHD todettaisiin!

****

Näitä asioita jäin itse pohtimaan webinaarin jälkeen:

Webinaarissa tuli esiin monta syytä uupumiseen, kuten oireiden peittelyn viemä energia (siis että yrittää pärjätä oireiden kanssa kuormittamatta muita?), liian tekemisen haaliminen (tosiin sanoen: innostuu monista asioista!), arjen organisoimiseen kuluva energia ja se, että kaikkeen vaativaan kuluu kauemmin kuin muilla. Sanoisin, että tärkeää olisi siis paitsi itselle sopivien sujuvan arjen keinojen keksiminen, myös itsemyötätunto ja itselle voimaa ja iloa tuottavien asioiden löytäminen – ja näiden mahdollistumiseksi tuki läheisiltä ja yhteiskunnalta. Itseään voi myös lohduttaa itselleen toimivilla sopivilla voimalauseilla, vaikkapa tällä Elina Santin sanomalla:”ADHD:n kanssa voi suorittaa samat tutkinnot kuin muut, siihen vain menee pidempi aika.”

Elina Santin mukaan aina on tarpeen joku psykoedukatiivinen hoito ja lisäksi psykososiaaliset hoidot (eli psykoterapia, neuropsykiatrinen valmennus, ADHD-ohjaus tai neuropsykiatrinen kuntoutus). Vakuuttavinta tutkimusnäyttöä on lääkityksen ja psykososiaalisen hoidon yhdistämisestä tai eri psykososiaalisten hoitojen yhdistämisestä. Tämä kun vielä julkisen puolen terveydenhuollossa toteutuisi! Vaikuttaa siltä, että aika usein tarjolla on vain lääkereseptiä. Onneksi psykoedukaatiota ja vertaistukea (kuten kursseja tai verkkokursseja) on tarjolla järjestöjen kuten ADHD-liiton kautta, mutta niiden hankkimiseen tarvitaan omaa osaamista ja aktiivisuutta.

Webinaarissa ADHD:n hoitoa käsittelevässä diassa ei mainittu lainkaan liikuntaa, vaikka fyysinen aktiivisuus nostaa dopamiinitasoa ja tutkimusten mukaan sillä on vaikutusta tarkkaavuuteen. Joillekin siitä voi olla yhtä paljon hyötyä kuin lääkityksestä. Puhumattakaan siitä, miten paljon itselleen sopivan liikuntamuodon löytäminen voi tuoda iloa elämään. Suosittelisin siis sekä Elina Santille että kaikille teille blogin lukijoille Anders Hansenin kirjaa ”Aivovoimaa. Näin vahvistat aivojasi liikunnalla” (josta olen kirjoittanut täällä). Kirja on täynnä tutkimuksiin perustuvaa tietoa, mutta silti erittäin helppolukuinen ja suorastaan imaisee mukaansa. Siinä käsitellään liikunnan vaikutuksia aivoihin ja ihmisen elämään hyvin monesta näkökulmasta, josta yksi on tarkkaavuuden näkökulma.

Jos (ja kun) on niin, että ADHD-naisen on vaikea hoitaa itseään ja terveyttään pitkäjänteisesti, on ADHD:n tunnistaminen kansanterveydenkin kannalta erittäin tärkeää. Nimittäin kaikki ADHD:n kanssa elämistä helpottavat keinot (lääkitys, dopamiini-aineenvaihduntaan vaikuttava liikunta ja kaikki käytännön keinot, kuten muistituet ja aikataulut) auttavat myös muiden terveysongelmien hoitamisessa. Jos ei tunnista omaa ADHD:tään, voi luulla, että pitäisi pystyä hoitamaan terveyttään samoilla keinoilla kuin muutkin. Ongelma on se, että jos niillä keinoin ei onnistu, saattaa luulla itseään huonoksi ihmiseksi (mikä vähentää voimia entisestään) – vaikka tarvisikin vain ADHD-sovellettuja keinoja terveyden hoitamiseen.

Edelleen suosittelen lämpimästi kaikille ADHD-aiheesta kiinnostuneille myös erittäin mainiota tutkimustietoon pohjautuvaa Anders Hansenin ”ADHD voimavarana” -kirjaa (josta olen kirjoittanut täällä). Lopetan Elina Santin sanoin:

On ADHD:ssä hyviäkin puolia, luovuutta ja intoa, 

joista on monenlaista hyötyä.

(Hyvistä puolista olen kirjoittanut aiemmin, lue lisää tästä linkistä)

Avainsanoja: lasten / aikuisten / tyttöjen / naisten tarkkaavuushäiriö, tarkkaavaisuushäiriö, tarkkaavuus, tarkkaavaisuus, tarkkaamattomuus, keskittyminen, keskittymisongelmat, keskittymättömyys, neurokirjo, neuromonimuotoisuus, neuropsykiatria, neuropsykologia, ADHD-diagnoosi, ADD-diagnoosi, tyttöjen ADHD, naisten ADHD  

 

Lapselle turvallinen terveydenhuolto

Terveydenhuollon ajattelisi olevan lapselle turvallinen paikka, onhan se olemassa nimenomaan potilaan terveyden takia, ja kyllä kai terveys ja turvallisuus liittyvät tiiviisti yhteen? Senkin ajattelisi edistävän turvallisuutta, että ammattilaisten työ perustuu vahvasti näkemykseen lapsen oikeudesta tulla suojelluksi (Pollari 2019).

Kuitenkin terveydenhuolto aiheuttaa lapsille usein pelkoja ja turvattomuuden tunnetta. Esimerkiksi Salmelan (2010) tutkimuksessa jotkut lapset kokivat terveydenhuollon ammattilaisten vahingoittaneen heitä tai aiheuttaneen heille vaaraa. He myös tunsivat epäluottamusta ammattilaisiin, joiden käytöksen kokivat uhkaavaksi tai epärehelliseksi. Lapset pelkäsivät myös monia muita asioita, kuten tuntemattomia tilanteita, eroa vanhemmista ja kontrollin menetystä.

Terveydenhuolto ei siis välttämättä ole aina ollenkaan riittävän turvallinen paikka lapsille.

Ajattelen tämän johtuvan kahdesta väärinkäsityksestä tai oikeastaan asioiden ymmärtämisestä vain puolittain. Ensimmäinen on se, että terveys nähdään aivan liian usein pelkkänä fyysisenä terveytenä, joka voidaan hoitaa lääkkeillä ja toimenpiteillä. Tämä on virheellinen käsitys jo sikäli, että pelkän fyysisenkään terveyden hoitamiseen eivät riitä pelkät fyysiset toimenpiteet, koska ihminen ja hänen elämänsä ovat kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Lapsen paranemiseen syövästäkään ei vaikuta pelkkä lääketieteellinen hoito (Tolkkinen ym. 2018). (Lue lisää: esimerkiksi Louhiala 2021). Aikuisten silmissä melko pienten päiväkirurgisten toimenpiteidenkin jälkeen lapsilla on todettu käyttäytymismuutoksia, unihäiriöitä, eroahdistusta vanhemmista, syömisvaikeuksia ja lääkäripelkoa jopa vielä vuoden päästä asiaa toimenpiteestä (Kain ym. 1996).  On siis syytä olettaa, että fyysisenkin terveyden hoitamiseen tarvitaan psyykkistä turvallisuutta eli turvallisuuden kokemusta.

Toinen puolittainen ymmärrys koskee lasten tarvetta suojelluksi. On aivan totta ja merkityksellistä, että lapset tarvitsevat suojelua, mutta oikeus siihen voi ei toteutua täysimääräisenä, jos jätetään huomiotta lasten toinen perustavanlaatuinen oikeus, eli oikeus vaikuttaa oman elämänsä asioihin.

Mitä sitten pitäisi tehdä, että lapsi voisi kokea hoitonsa turvalliseksi?

Ensinnäkin pitäisi ymmärtää, että koskaan ei voida hoitaa pelkkää kehoa – ei koskaan. Aina on kohdattava ihminen kokonaisuutena, hoidettava myös mieltä; mahdollistettava turvallisuuden kokemus. (Tähän liittyen olen kirjoittanut toimenpidepelkojen lievittämisestä täällä: https://cp-liitto.fi/toimenpidepelko/.) Mieli, keho, ihmisten väliset suhteet ja suhde muuhun ympäristöön kietoutuvat aina toisiinsa. Ne on kaikki huomioitava hoidossa – aina.

Toiseksi (jotta ensimmäinen voisi toteutua), on kuunneltava lasta. Koska ei voi suojella, jos ei tiedä, ketä suojelee ja miten juuri häntä on suojeltava. Lapsilla on keskenään hyvin erilaisia tarpeita esimerkiksi sen suhteen, miten paljon tietoa omasta sairaudestaan he haluavat kuulla. Toiset lapset haluavat kuulla kaikki yksityiskohdat ja toiset taas vain pääkohdat, eikä ero edes riipu lapsen iästä (Young ym. 2003). Mitään muitakaan asioita ei voi olettaa vain sen perusteella, että potilas on lapsi tai tietyn ikäinen lapsi. 

Jotta terveydenhuolto voisi olla sekä fyysisesti että psyykkisesti turvallinen paikka lapsille, olisi lasten vanhempien ja ammattilaisten opittava paremmin kuuntelemaan lapsia. Kuuntelu ei tarkoita sitä, että lasten pitäisi saada tahtonsa läpi kaikessa, vaan sitä, että aikuiset yrittävät ymmärtää lapsen näkökulmaa ja ottaa sen vakavasti. Lapsilla on itsestään ja elämästään tietoa, jota aikuisilla ei ole. Sitä tietoa tarvitaan, jotta hoito voisi olla fyysisesti ja psyykkisesti turvallista.

14.–20.11.2022 vietetään lapsen oikeuksien viikkoa, 

jonka teemana on lasten oikeus turvallisuuteen. 

Lue lisää: https://www.lapsenoikeudet.fi/kampanja/lapsenoikeuksienviikko/ 

 

Lähteet löytyvät Kirjallisuutta-välilehdeltä. 

 

Asiasanoja: lapsen oikeudet, lapsen oikeuksien viikko, lapsen oikeus osallisuuteen, lapsen oikeus tulla kuulluksi, lapsen oikeus tulla suojelluksi, lapsen oikeus turvallisuuteen, lapset ja potilasturvallisuus, lapsinäkökulma, lapsipotilas, lasten ja nuorten hoitotyö, lasten kuuntelu, lasten osallisuus terveydenhuollossa, lasten pelot, lasten sairaalapelot, lastensairaala, lastensairaanhoito, neuvola, potilasohjaus, toimenpidepelko, turvallisuus, turvallisuuden periaate.

 

 

Lapsi näkee kukkia

Lapsi näkee kukkia ja seppeleitä, aikuinen rikkaruohoja, työtä ja vaivaa.

Kumpi on oikeassa? 

Molemmat! On totta, että voikukka leviää nopeasti ja valtaa alaa muilta kasveilta, joten sen leviämistä kannattaa estää, jos haluaa muidenkin kasvien elävän. Mutta yhtä lailla on totta, että auringonkeltaiset valopilkut voivat olla ilo silmälle ja seppelepäiset lapset vielä isompi ilo.

Voikukka-ajatus kannattaa pitää mielessä, kun mietitään lapsen ja aikuisen näkökulmaa. Monessa kohtaa on löydettävissä tämä ”molemmat ovat oikeassa” -ajatus, mutta olemme silti tottuneet ajattelemaan ja toimimaan niin, kuin pelkästään aikuisten näkökulmilla olisi merkitystä. Tämä liittyy lapsikäsitykseen, jossa lapsen tulevaisuus painottuu tämän hetken kustannuksella (josta olen kirjoittanut enemmän Lapsinäkökulma-blogissa: https://lapsinakokulma.wordpress.com/2021/05/20/beings-ja-becomings/ ja tässäkin blogissa: http://lastentahden.blogspot.com/2021/06/lapsilta-opittua.html ). Esimerkiksi vammaisten lasten elämään liittyvissä palveluissa kuten kuntoutuksessa (Fahy ym. 2020, Nordström ym. 2020, Olli ym. 2014, Olli ym. 2021) ja sosiaalityössä (Engwall & Hultman 2020) tämä on todella tyypillistä.

Lasten näkökulmia arvostamalla voisimme siis saada paljon iloa ja keveyttä omaankin ajatteluumme ja olemiseemme. Mutta luultavasti on niin, että lasten näkökulmia arvostamalla voisimme usein saada vielä paljon enemmänkin, kuten voi huomata viemällä voikukkaesimerkkiä pitemmälle. Nimittäin voikukkien hyvät arvothan eivät ole vain silmänilon tuottamisessa. Niiden kukkiminen on hyväksi pörriäisille, ja pörriäiset ovat hyväksi muulle luonnolle. Ja kaiken lisäksi ihmiset voisivat suoraankin hyödyntää voikukkia salaateissaan sen sijaan, että tuhoaisivat ne alkutekijöissään. Voi siis olla, että koko maailmassa olisivat asiat paljon paremmin, jos asioita tarkasteltaisiin useammin lasten näkökulmista, jolloin aikuisetkin voisivat ehkä löytää uusia näkökulmia tai ainakin laajentaa aikaisempia ajatuksiaan.  

Itse haluan kuitenkin korostaa lasten näkökulmien arvostamista nimenomaan lasten itsensä takia. Sillä, että tässä hetkessä aidosti arvostamme sitä, miltä maailma heidän silmissään näyttää, on merkitystä sekä lasten tämän hetken että tulevaisuuden kannalta.  Tässä hetkessä se mahdollistaa sekä lapsen kokemuksen omasta arvokkuudestaan että sellaiset aikuisten ratkaisut, jotka ovat lapsen elämän kannalta mielekkäitä. Se taas mahdollistaa lapselle mielekkään elämän tulevaisuudessakin, koska silloin omaa arvoaan ei tarvitse tavoitella epäterveillä tavoilla tai toisia alas painamalla.

Olemme usein vain niin keskittyneet kehittämään lasten käyttäytymistä ja osaamista tulevaisuutta varten, että unohdamme kehittää omaa ajatteluamme ja toimintaamme tässä hetkessä. Onneksi lapset voivat meitä siinä opettaa!

 

P.S. Jos haluat oppia lisää lapsilta, mutta et tiedä miten, kannattaa tutustua Pelastakaa Lapset ry:n Lapsilta opittua -sivujen käytännöllisiin työkaluihin: https://www.pelastakaalapset.fi/lapsilta-opittua/

 

Asiasanoja: Aikuiskäsitys, beings ja becomings, lapsikäsitys, lapsinäkökulma, lasten kuntoutus, lasten kuuntelu.