Moni muu on oivaltanut tämän jo kauan sitten, minä vasta viime viikolla: tarinoissa on voimaa. Olen kyllä aina rakastanut tarinoita, ja olen myös jo kauan tiennyt, että tarinallisuutta voidaan käyttää myös tieteessä niin aineistoina kuin menetelmänäkin. Ja senkin olen tiennyt, että tarinoiden kertominen ja kuunteleminen on tärkeää monellakin tavalla. Mutta jostain syystä vasta viime viikolla oivalsin, miten tärkeää niiden kertomista olisi käyttää opetuksessa. Ja millainen voima niillä on.
Sain oivallukseni, kun valmistelin Turun opettajakoulutuslaitoksen opiskelijoille luentoa kehityksen variaatioista (joita monissa piireissä kehityshäiriöiksikin kutsutaan). Mietin pääni puhki, miten muuten voisin asiat esittää, kuin toistamalla niitä iänikuisia diagnoosikriteeriluetteloita, joiden perusteella kuvatuista ihmisistä tulee vain ja ainoastaan negatiivinen kuva. Halusin välittää opiskelijoille paljon monimuotoisemman kuvan niistä ihmisistä, joiden kehitys ei mene niin kuin enemmistön suunnilleen menee.
Ja sitten sen keksin: kerron heille oikeista ihmisistä. Kerron heille, mitä kaikkea hienoa voi tulla ihmisistä, joilla on rasitteenaan vaikka minkämoiset diagnoosikriteerit.
Halusin tarkoituksella korostaa positiivisia puolia, sillä niitä negatiivisia tulee ihan riittävästi noissa kriteeriluetteloissa (jotka kylläkin myös tarinoiden jälkeen opiskelijoille esitin). Ja myös siksi, että aika monilla ihmisillä on ilman kriteeritietoisuuttakin ihan riittämiin negatiivisia käsityksiä vammaisista henkilöistä.
Löysin aivan mainioita tarinoita opiskelijoille kerrottavaksi. Ehkä voin kertoa niitä teillekin myöhemmin, mutta joitain voitte lukea jo itsekin, jos haette käsiinne tuolla Kirjallisuutta-sivulla mainittuja kirjoja .
Nyt haluan kuitenkin jakaa kanssanne tarinan, johon sain tänään vinkin eräältä suuresti arvostamaltani henkilöltä. Ihan kaikkien vinkkiin en olisi ehkä tarttunut sähköpostissa näinkin epämääräisillä saatesanoilla: ”Et ehkä ole kiinnostunut koriksesta...mutta tämä video voi kiinnostaa silti”. Ja minua vielä valistettiin, että koripallossa saa kaksi pistettä korista, paitsi jos heittää tosi kaukaa kolmen pisteen rajan takaa, niin saa kolme. Normaali hyvä pistemäärä *koko pelin* pelanneelle on 15-20 pistettä.
Tässä teille siis tarina videon muodossa. Kannattaa katsoa se, ennen kuin lukee sen jälkeen tulevaa tekstiä, koska siinä seuraa juonipaljastuksia. Video on englanniksi, mutta kannattaa katsoa, vaikkei kaikkea ymmärtäisikään – tunnelman ymmärtää jokainen. Video kestää vain muutaman minuutin. Sen verran paljastan jo etukäteen, että kyse on autistisesta pojasta, jonka intohimoinen kiinnostuksenkohde on koripallo.
Katso video:
”Hän on tottunut tuntemaan olonsa erilaiseksi. Mutta ei koskaan NÄIN erilaiseksi. Ei koskaan näin upeaksi!” Tällaisiin kokemuksiin kun voisimmekin olla kuntoutushoitotyön avulla lapsia ohjaamassa. Ei kaikista tarvitse tulla koripallotähtiä tai muitakaan tähtiä, mutta kunpa jokainen saisi kokea erilaisuutensa joskus hienoksikin asiaksi. Arjen pienissä hetkissä ainakin.
Hieno videonpätkä. Ihan suorastaan liikutuin tuosta "positiivisesta erilaisuuden" kokemuksesta. Erilaisuuden kohtaaminen, hyväksyminen ja ne elämän hienot jutut siellä erilaisuuden takana- siinäpä pohdittavaa itse kullekin. Tärkeän aiheen nostit esiin.
VastaaPoista