Vammaisten lasten oikeudet

Nyt juhlitaan tärkeää asiaa: Suomi on tänään 10.6.2016 vihdoin saattanut lain voimaan jo vuonna 2006 hyväksytyn YK:n yleissopimuksen vammaisten henkilöiden ihmisoikeuksista. Sopimuksessa ei keksitä mitään uusia oikeuksia, vaan tarkastellaan olemassa olevien ihmisoikeuksien toteuttamiskeinoja vammaisten olosuhteet huomioiden. Tämä on tarpeellista siksi, että vammaiset ihmiset kohtaavat edelleen aivan liikaa elinolosuhteitaan ja 

osallistumismahdollisuuksiaan heikentäviä fyysisiä, sosiaalisia ja taloudellisia esteitä. He ovat yksi vakavimmassa syrjäytymisvaarassa olevista ryhmistä, kuten Heli Leppälä ja Kalle Könkkölä Bioetiikan instituutin kirjoituksessaan toteavat ja kuten myös Ihmisoikeuskeskuksen selvitys kertoo. 

Lapsille on omistettu sopimuksessa kokonainen oma artikla (art. 7), mutta yhteensä heidät mainitaan 35 kertaa 14 eri yhteydessä. Tietysti kaikki muutkin kohdat, joissa lapsia ei erikseen mainita, koskevat heitä. On kuitenkin hyvä, että lapset on tehty näkyväksi tässäkin sopimuksessa, koska heidän oikeutensa muuten usein unohtuvat.

Käyn tässä läpi oman ryhmittelyni ja itse luomieni otsikoiden mukaan ne kohdat, joissa lapset mainitaan. Ne voisi toki nimetä ja ryhmitellä monella muullakin tavalla, mutta tässä on nyt yksi versio. Alakohdat ovat suoraan sopimuksesta (korkeintaan joitain sanajärjestyksiä tai sanamuotoja olen hieman selkeyttänyt).

Lapset mainitaan YK:n vammaissopimuksessa erikseen näissä yhteyksissä:

1.       Oikeus omana itsenään kasvamiseen ja hyvinvointiin

-  On kunnioitettava vammaisten lasten kehittyviä kykyjä ja sitä, että heillä on oikeus säilyttää identiteettinsä (art.3).

-  Kaikissa vammaisia lapsia koskevissa toimissa on otettava ensisijaisesti huomioon lapsen etu (art. 7).

2.       Oikeus yhdenvertaisuuteen

-         Vammaisten lasten on saatava nauttia  täysimääräisesti  kaikkia  ihmisoikeuksia  ja  perusvapauksia  yhdenvertaisesti  muiden  lasten  kanssa (sopimuksen johdanto).

-          On toteutettava kaikki tarvittavat toimet sen varmistamiseksi, että vammaiset lapset voivat nauttia kaikista ihmisoikeuksista ja perusvapauksista täysimääräisesti ja yhdenvertaisesti muiden lasten kanssa (art. 7).

3.       Oikeus osallisuuteen omassa arjessa ja yhteiskunnassa

-          Vammaisilla lapsilla on oikeus vapaasti ilmaista näkemyksensä kaikissa heihin vaikuttavissa asioissa ja että heidän näkemyksilleen annetaan asianmukainen painoarvo heidän ikänsä ja kypsyytensä mukaisesti, yhdenvertaisesti muiden lasten kanssa, ja että heillä on oikeus saada vammaisuutensa ja ikänsä  mukaista  apua  tämän oikeuden toteuttamiseksi.

-          Vammaisten  henkilöiden (myös lasten) kanssa tulee neuvotella tiiviisti  ja  aktiivisesti osallistaa heidät heitä edustavien järjestöjen kautta laadittaessa  ja  toimeenpantaessa  lainsäädäntöä ja politiikkaa, joilla tätä yleissopimusta pannaan  täytäntöön  sekä  muissa  vammaisia  henkilöitä   koskevissa   päätöksentekoprosesseissa (art. 4).

4.       Oikeus turvallisuuteen

-          On otettava käyttöön  tehokkaat,  muun muassa naisiin ja lapsiin keskittyvät politiikat  ja  lainsäädäntö  sen varmistamiseksi,  että  vammaisiin  henkilöihin  kohdistuvat  hyväksikäyttö-, väkivalta-   ja   väärinkäytöstapaukset tunnistetaan,  tutkitaan  ja  sen  ollessa  tarkoituksenmukaista, saatetaan syytteeseen (art 16).

-    Vammaiset  lapset  on rekisteröitävä  välittömästi  syntymänsä  jälkeen,  ja  heillä  on  syntymästään lähtien oikeus nimeen ja oikeus saada kansalaisuus (art. 18)

5.       Oikeus terveyteen ja eheyteen

-          Vammaisilla henkilöillä (mukaan lukien lapset) on oikeus säilyttää hedelmällisyytensä yhdenvertaisesti muiden kanssa (art. 23).

-          On järjestettävä ne terveydenhuoltopalvelut, joita vammaiset henkilöt  tarvitsevat  erityisesti  vammaisuutensa  vuoksi,  mukaan  lukien  varhainen   tunnistaminen   ja   puuttuminen   tarvittaessa,  sekä  palvelut,  joilla  pyritään  minimoimaan  ja  estämään  uusia  vammoja,  myös  lasten ja vanhusten keskuudessa (art. 25).

6.       Oikeus perhe-elämään

-                         -  Vammaisilla  lapsilla on oikeus mahdollisuuksien mukaan oikeus tietää vanhempansa ja olla vanhempiensa huollettavana (art. 18).

-          Vammaisilla  lapsilla  on  yhdenvertaiset  oikeudet  perhe-elämään.   Näiden oikeuksien toteuttamiseksi  sekä vammaisten   lasten   kätkemisen, hylkäämisen,  laiminlyömisen  ja  erottelun  estämiseksi  sopimuspuolet  pyrkivät  antamaan  varhaisessa vaiheessa  ja  laajasti  tietoa,  palveluja  ja  tukea  vammaisille  lapsille  ja  heidän  perheilleen (art. 23).

-          Lasta ei saa erottaa vanhemmistaan näiden tahdon vastaisesti, jolleivät toimivaltaiset viranomaiset, joiden päätökset   voidaan   saattaa   tuomioistuimen tutkittaviksi, sovellettavien lakien ja menettelyjen mukaisesti totea erottamisen olevan tarpeen lapsen  edun  turvaamiseksi.  Missään tapauksessa lasta ei saa erottaa vanhemmistaan lapsen  oman  tai  toisen  tai  molempien  vanhempien vammaisuuden perusteella (art. 23).

7.       Oikeus koulutukseen

-          -   Vammaisia  lapsia  ei saa sulkea maksuttoman  ja  pakollisen  ensimmäisen  asteen tai toisen asteen koulutuksen ulkopuolelle vammaisuuden perusteella (art. 24).

-       

-          -  On varmistettava, että näkövammaisten, kuurojen,  kuulovammaisten  tai  kuurosokeiden  (erityisesti lasten) koulutus annetaan yksilön kannalta mahdollisimman tarkoituksenmukaisilla kielillä, viestintätavoilla ja -keinoilla sekä ympäristöissä, jotka mahdollistavat oppimisen ja sosiaalisen kehityksen maksimoinnin (art. 24).

8.       Oikeus leikkiin ja vapaa-ajan toimintaan

-         -  On varmistettava, että vammaiset lapset voivat yhdenvertaisesti muiden lasten kanssa osallistua  leikki-,  virkistys-,  vapaa-ajan-  ja  urheilutoimintaan, mukaan lukien koulujärjestelmässä tarjottava toiminta.

****

Koska tosiaan kaikki muutkin tuon noin 27 sivuisen sopimuksen oikeudet koskevat myös lapsia, vaikkei heitä joka kohdassa ole erikseen mainittu, palaan kyllä vielä varmasti myöhemminkin tähän aiheeseen. Jokaisen vammaisten lasten (ja aikuistenkin!) kanssa työskentelevän pitäisi kuitenkin huolehtia, että tavalla tai toisella tutustuu sopimuksen sisältöön, koska se tästä päivästä lähtien on osa oikeusjärjestystämme ja velvoittaa meitä toimimaan sen mukaan - ja myös opettamaan lapsille, mihin kaikkeen heillä on oikeus.

P.S. Täältä löytyy linkit sopimukseen ja muuhun lisätietoon.
P.S.2 Finlexissä tietoa sopimuksesta ja itse sopimusteksti (pdf:nä)

Sairaan hyvä hoitaja somessa

Tänään, kansainvälisenä sairaanhoitajan päivänä on hyvä miettiä, millainen olisi sairaan hyvä hoitaja somessa. Varmasti hänen ainakin pitäisi noudattaa samoja eettisiä periaatteita kuin kaikessa muussakin sairaanhoitajan työssä.

Yksi sairaanhoitajien eettisten ohjeiden unohdettu – tai ainakin valitettavan vähän toteutettu – ajatus on tämä: 

Sairaanhoitajat osallistuvat ihmisten 

terveyttä, elämän laatua ja hyvinvointia

koskevaan keskusteluun ja päätöksentekoon 

kansallisella ja kansainvälisellä tasolla.

Somehan olisi mitä mainioin kanava tämän sairaanhoitajien eettisen velvollisuuden toteuttamiseen. Harva kuitenkaan sitä siihen tarkoitukseen käyttää, vaikka sairaanhoitajien sosiaalisen median ohjeissakin siihen kannustetaan.

Mutta pelkkä keskusteluun miten tahansa osallistuminen ei ole hyvää hoitajuutta somessa – eettisyys vaatii kirjoittamista potilaiden ihmisarvoa kunnioittavasti sekä hoitotyötä ja kollegoita arvostavasti. Oleellista on myös käyttää kirjoittamista sekä hoitotyön vahvuuksien esille tuomiseen että heikkouksien kehittämiseen.

Yksi juuri tällä tavoin somessa vaikuttava sairaanhoitaja on Rayan Hämäläinen, ja siksi ilmoitin hänet Sairaanhoitajaliiton Nousevat tähdet -kilpailuun. Onneksi olkoon palkinnosta! Rayan on rohkeasti ylpeä työstään ja ammattikunnastaan, valmis sekä jakamaan omaa osaamistaan kollegoille että ottamaan heiltä vastaan neuvoja. Hän uskaltaa tuoda esiin myös oman toimintansa puutteita (esimerkiksi tässä kirjoituksessaan) ja osaa ottaa ne oppimiskokemuksina, joista muutkin voivat hyötyä.

Rayan aloitti oman ammatillisen bloginsa pitämisen vain muutamia kuukausia sairaanhoitajaksi valmistumisensa jälkeen keväällä 2014. Jokin aika sitten hänet valittiin yhdeksi Tehy-lehden blogi-kirjoittajista. Lisäksi Rayan osallistuu myös muiden aloittamiin keskusteluihin ja vaikuttaa Twitterissäkin.

Yhteiskunta tarvitsee ihmisiä, jotka eivät odota yleistä hyväksyntää alkaakseen toimia – kuten eräässä blogissa toisaalla vastikään kirjoitettiin.  Rayan aloitti bloginsa tietämättä, saako siitä enemmän hyväksyntää vai paheksuntaa – juuri sellaista rohkeutta hoitotyön kehittämisessä tarvitaan. Hoitotyö tarvitsee rohkeita idealisteja (jollaiseksi Rayan tässä kirjoituksessaan tunnustautuu), jotka näkevät työssä vastaan tulevat ongelmat kehittämiskohteina eivätkä valittamiskohteina.

Kaikkihan me kuljemme loassa,
mutta jotkut meistä katsovat tähtiin.
– Oscar Wilde

Joka tähtää tähtiin, voi olla varma siitä, ettei saavuta päämääräänsä.
Mutta hän voi olla varma myös siitä, että ylettää korkeammalle

kuin se, joka tähtää pensaikkoon.
– Sir Philip Sidney

Onnea kaikille hoitoalan nouseville tähdille!

Tehdään yhdessä tästä maasta parempi paikka 

hoitaa ja olla hoidettavana!

Ettei tarvisi tulla kuin tuomiolle

Lastenneurologiassa työskentelevät hoitajat haluavat kuunnella lasten vanhempia. Tästä minulle tuli vahva käsitys Lastenneurologian hoitajat ry:n eli Lanen koulutuksessa Tampereella. Aiheesta puhuttiin varsinkin tutkimusklubissa, jossa käsiteltiin kehityshäiriöisten lasten kuntoutushoitotyöstä kirjoittamaani artikkelia.

Lasten osastojaksojen loppukeskustelut puhututtivat erityisesti. Hoitajat kuvasivat, kuinka vanhemmat tulevat niihin kuin tuomiolle ja kuinka niiden jälkeen vanhemmat ”hissille asti jaksavat ja sitten tulee itku". Hoitajat kertoivat yrittävänsä valmistella vanhempia loppukeskusteluihin, jotteivät ne tulisi niin järkytyksenä.

Mutta miksi niiden pitää olla niin järkyttäviä? Eivätkö lastenneurologian ammattilaiset vieläkään osaa muuta kuin luetella lapsen puutteita kehityksen standardeihin verrattuna? Miksi vanhempien kanssa käytetään ”Kelan-kieltä”; eikö ymmärretä, että asioista voi ja pitää puhua eri kielillä eri kohderyhmien kanssa? Eikö ymmärretä, että vanhemmat kaipaavat ensisijaisesti lapsen arjen ongelmiin ja että voimavarojen kautta tarkasteleminen on hyödyllisempää kuin puutteiden kautta?

Hoitajat tuntuvat olevan puun ja kuoren välissä tässä asiassa. He ymmärtävät vanhempien kokemusta ja soisivat heille jotain aivan muuta – ja silti he toimivat systeemin ehdoilla ja yrittävät auttaa vanhempiakin toimimaan. Vaikka heillähän olisi hyviä ideoita, miten pienilläkin muutoksilla asetelmaa voitaisiin saada muuttumaan. Heidän mielestään vanhempien pitäisi saada ensimmäisinä valita paikkansa huoneesta, jossa loppukeskustelu pidetään, sen sijaan että joutuvat tulemaan kuin tuomiolle huoneeseen, joka on täynnä paikoillaan istuvia ammattilaisia. Vanhemmat voisivat myös saada ensimmäisen puheenvuoron ja kertoa ajatuksiaan lapsesta ja tilanteesta – parhaimmillaan kuudenkin ammattilaispuheenvuoron jälkeen ei sanottavaa helposti enää löydy…

Yleinen sana noille loppukeskusteluille oli muuten palautekeskustelu. Se kuvaa mielestäni valitettavan hyvin sitä kuntoutuskulttuuria, jossa sairaalan lapseksi ottaminen on vallitseva käytäntö. Siinä ammattilaiset ottavat asiantuntijan roolin ja ylhäältäpäin antavat palautetta siitä, millainen lapsi on. Sen sijaan että näkisivät asiantuntijuutta olevan monenlaista; ammattiasiantuntijuutta ja kokemusasiantuntijuutta, joista jälkimmäisellä vielä on lapsen kannalta usein suurempi merkitys.

Pidämme Lanessa kunnia-asiana, että jokaisessa koulutuksessa kuullaan kokemusasiantuntijoita. Tässä diassa näkyvät äidin näkökulmasta puhuneen Anni Kuhalaisen koostamat vanhempien terveiset ammattilaisille:

Taustana näille ohjeille olivat eri puolilta Suomea kerätyt vanhempien kokemukset, ettei heitä aina oltu kuunneltu eikä arjen ongelmiin ollut tarjottu tukea. Monilla oli myös kokemus, etteivät ammattilaiset puhuneet heidän kanssaan samaa kieltä. Tuntuu jotenkin kohtuuttomalta, että vanhempien pitäisi opetella ammattilaisten kieli, kun ammattilaisten tarvitsisi vain kääntää puheensa sille kielelle, jota kotonaankin käyttävät eli jo valmiiksi osaavat.

Kaikkihan me haluamme perheiden parasta. Nykykäytännöissä näyttää kuitenkin ympäri Suomea olevan paljon sellaista, joka ei sitä edistä.  Tutkimusklubissa käsitellyssä artikkelissani tuon esiin sen, mikä merkitys standardoitujen testien tuottamaan tietoon keskittymisellä voi olla kohtaamisen muodostumisessa enemmän ammattilais- kuin asiakaslähtöiseksi (mistä olen kirjoittanut myös Terveyttä tieteestä -blogissa).

Eräs hoitotyön vahvuuksista lastenneurologisessa kuntoutustyössä on arjen läheisyys (josta olen myös kirjoittanut aiemmin). Sitä voisi hyödyntää asiakaslähtöisyyden lisäämisessä. Siihen kuitenkin tarvitaan aikaa. Kuten eräs hoitaja tutkimusklubissa vanhemmista sanoi:

"Sitten kun niiden kanssa on enemmän, 

sieltä alkaa tulla niitä tärkeitä asioita"

Tämä tuli esiin myös tutkimuksessani. Parhaat keskustelut ja ohjaustilanteet syntyivät silloin, kun hoitajalla oli aikaa olla vanhempien kanssa ja keskustelut saivat syntyä tilanteen ehdoilla.

Vanhempien terveisissä kerrottiin myös hyvistä kokemuksista. Niille yhteistä oli se, että hoitaja oli nähnyt lapsen yksilönä ja puhunut hänestä myönteisesti – mutta ei kuitenkaan kaunistelevasti. Ja oli osannut puhua lapsen diagnoosistakin vanhemmille siinä kohtaa sopivasti isoa asiaa pehmentäen. Siis oikealla kielellä.

Jostain on muutoksen lähdettävä. Voisiko se lähteä hoitajista?

P.S. Paljon muutakin kerrottavaa ja pohdittavaa olisi tuolta koulutuksesta, mutta yhteen bloggaukseen ei kaikki mahdu. Kannattaa lukea myös Autismi- ja Aspergerliitto ry:n Arjessa alkuun -projektin blogista projektipäällikkö Elinan Vienosen kirjoitus kyseisistä Lanen koulutuspäivistä.

Liikutu tiedosta

"Tiede ja tutkimus muuttavat maailmaa vain silloin, kun ihmiset kuulevat niistä", sanotaan Liikutu tiedosta -kilpailun esittelyssä. Kilpailussa palkitaan poikkeuksellisen hyviä tutkimusviestinnän tekoja. Sellaisia, jotka muuttavat maailmaa.

Mietin, mitä tuo tiedosta liikuttuminen oikein tarkoittaa. Sillä voidaan viitata tiedon saamisen aiheuttamaan tunteiden heräämiseen, mutta sen voi ymmärtää myös tilanteena, jossa tieto saa ihmisen liikkeelle tekemään muutoksia. Sikäli nämä toki liittyvät yhteen, että liikkeelle lähtemisen moottorina usein ovat tunteet, jotka ovat ihmisen motivaation heräämisessä vahva voima.

Mutta pelkkä tunteiden tunteminen ei riitä maailman tai edes itsensä muuttamiseen. Mitä siihen siis tarvitaan? Yksi tärkeä seikka lienee se, että alkaa tarkastella arvojaan ja päätyy joko valitsemaan uusia arvoja tai sitten muuttamaan toimintaansa omien arvojensa mukaiseksi.

Jostain syystä ainakin minun tulee joissain asioissa toimittua omien arvojeni vastaisesti, esimerkiksi syötyä epäterveellisesti, vaikka pidän terveyttä tärkeänä arvona. Yhtä lailla voi toimia aikuis- ja ammattilaiskeskeisesti, vaikka pitäisikin lapsinäkökulmaa tärkeänä. Ehkä siksi, että on vain tottunut tekemään niin, tai siksi, että ympäristössä mikään ei helpota tekemään toisin. Tai sitten siksi, ettei vain tule ajatelleeksi, mihin kaikki pienet jokapäiväiset valinnat vaikuttavat. Tai siksi, ettei tiedä, mistä pitäisi aloittaa ja miten edetä. Tai siksi, ettei ole huomannut arvojensa ja tekojensa olevan ristiriidassa.

Tieteellä voidaan herätellä ihmisiä pohtimaan omia arvojaan ja huomaamaan omien arvojensa vastaista toimintaa sekä antaa ideoita siihen, mitä asioille pitäisi tehdä. Toivoisin, että tämäkin blogi olisi sellainen herättelijä. Olisi hienoa kuulla blogin kommenteissa, onko se ollut. Ainakin blogilla riittää lukijoita, mistä olen kiitollinen. Mahtavaa, että kävijöitä riittää, vaikken voikaan kovin usein kirjoittaa. Viime aikoina blogissa on ollut reilusti yli tuhat käyntiä kuukaudessa ja parhaimmillaan melkein kaksikin tuhatta. Lämmin kiitos, että olette käyneet ja vinkanneet muillekin! Pidetään tämä paikkana, jonka kautta annetaan tieteelle ja arvojen pohdinnalle mahdollisuus muuttaa maailmaa. 

P.S. Kirjoitin aiheesta myös Lapsinäkökulma-blogissa – sitäkin saa mielellään jakaa, sillä tietohan lisääntyy jakamalla. Luithan myös uuden leikkiin, sen tutkimiseen ja ammattikäyttöön liittyvän bloggaukseni Lapsinäkökulma-blogista?

 

Pieni talo suuressa kaupungissa

Rakennettiinpa kerran pieni talo korkealle kukkulalle keskelle suurta kaupunkia. Talo oli sievä ja ihmeellinen, mutta pian huomattiin, että siellä oli hankala asua. Kutsuttiin liuta asiantuntijoita auttamaan, ja he tutkivatkin pienen talon tarkasti kellarista ullakolle asti. Löytyi erikoisia rakennusratkaisuja, joiden korjaamiseksi kukin antoi ehdotuksensa. Pian ryhdyttiin taloa kunnostamaan ehdotusten mukaan, ja paljon hyvältä vaikuttavia muutoksia saatiinkin aikaan. Jostain merkillisestä syystä talossa silti edelleen voitiin huonosti.

Joku sitten keksi, että kysyttäisiin asukkaalta. ”Talo on ihana”, hän sanoi, ”mutta kaupungin meteli ja pakokaasut tunkeutuvat sinne sisälle niin, että on tukala olla. Silti en voi oikein minnekään lähteä, kun ovi ei aukea kunnolla, ja jos sen saakin auki, on sen takana niin hirmuisen jyrkkä mäki, että pelottaa kiivetä alas.” Joskus liukkaalla säällä oli hän luisunut mäkeä suoraan liikenteen sekaankin. Parasta oli siis pysytellä sisällä talossa – mutta ei sekään hyvä ollut.

Kysyttiin naapureiltakin. He sanoivat, etteivät olleet uskaltaneet talossa käydä, kun se siellä korkealla niin yksinään oli ja tiedettiinkin ongelmataloksi. Jos olisi jotain tarttuvaa vaikka.

Joku sen sitten keksi: ei keskityttäisikään korjaamaan taloa, vaan ympäristöä. Niin tasoitettiin korkeaa kukkulaa ja rakennettiin sen ympärille vehreä puutarha puhdistamaan ilmaa ja vaimentamaan kaupungin ääniä. Tilalle saatiin lintujen laulua ja kukkien tuoksua. Ja mikä parasta, puutarha yhdisti pienen talon naapuritaloihin niin, että kaikkien oli helppo vierailla toistensa luona ja leikkiä yhdessä puiden alla. Huomattiinpa vielä, että muutkin ohutseinäiset talot ja oikeastaan hyvin monenlaiset talot hyötyivät puutarhan suojasta.

Saat olla pieni ja iso

Hei pikkuinen!

Saat kiivetä korkealle,

saat kiivetä syliin.

Saat tarkkailla tilanteita varovasti,

saat mennä ihmisten luo rohkeasti.

Saat kaahailla autoilla ja saat helliä nukkea.

Saat nauttia vauhdista ja riehumisesta,

saat nauttia läheisyydestä ja hellyydestä.

Saat olla hiljainen ja saat olla äänekäs.

Saat olla hauska ja saat miettiä vakavia.

Saat olla ihmeellisen yhteistyökykyinen

ja saat heittäytyä oikullisen hankalaksi.

Saat hassutella ja saat olla viisas.

Saat olla tomera ja saat olla herkkä.

Saat yhtä aikaa ja vuorotellen

olla pieni ja iso,

valmis ja keskeneräinen.

Saat olla ihan kaikkea, mitä oletkin.

Älä anna meidän aikuisten 

yrittää muuttaa sinua miksikään.

Kiltit tytöt johtajina

Tarvitaanko työelämässä kilttejä vai veemäisiä johtajia? Tästä kirjoitti Helsingin Sanomien päätoimittaja Päivi Anttikoski tänään Hesarissa. Hän kritisoi väitettä, jonka mukaan kilteistä tytöistä ei olisi johtajiksi.

Meillä hoitotyössä on paljon kilttejä tyttöjä johtajina. Ainakin kahdenlaisia. Nimittäin tuossa kirjoituksessa käsiteltiin kiltteyttä liian yksiulotteisesti. Sitä on vähintään kahta lajia. Yksi laji on sitä, joka laittaa ihmisen nielemään kaiken, suostumaan kaikkeen, perääntymään kovaäänisemmän edestä. Sellaisia johtajia ei hoitotyössä tai missään muuallakaan tarvita – ei naisia eikä miehiä.

Mutta sitten on se toinen kiltteyden laji. Se, joka vahvistaa ihmisen olemaan hyvän puolella ja seisomaan lujana pahaa vastaan. Se, joka mahdollistaa toisten kuuntelun ja ymmärtämisen omaa itseään häivyttämättä. Se, joka mahdollistaa koko yhteisön kukoistamisen. Sellaisia johtajia tämä maa tarvitsee!

Tutkittua tietoa ja hoitotyön innovaatioita

Kirjoitin viimeksi keksinnöstä, joka auttaa lapsen valmistelussa sairaalaan tuloon. Päijät-Hämeen keskussairaalan päiväkirurgian yksikössä kehitetty Päiki Pörriäinen -peli on mahtavan hyvä uutinen paitsi lasten ja vanhempien myös hoitajien kannalta. Idean peliin keksi nimittäin sairaanhoitaja Hanna Ohrimovitsch, joten me kaikki hoitajat voimme olla kollegiaalisesti ylpeitä tästä loistavasta hoitotyön innovaatiosta!

Aivan huippuhienoa on se, että keksintö on nimenomaan hoitotyön omaa aluetta: potilaan valmistelua, jossa hyödynnetään potilaskeskeistä (tässä: lapsikeskeistä) ajattelua käyttämällä juuri lapsille mielekkäitä välineitä, kuvia ja sanoja sekä leikkimielisyyttä.

Pelin taustalla oleva ideakin on hoitajien kehittämä. Hanna Ohrimovitsch mietti kollegansa Maj-Britt Tallbackan kanssa jo vuosia sitten, miltä lapsesta tuntuu, kun hän tietää joutuvansa toimenpiteeseen, ja että miten he hoitajina voisivat parantaa lasten valmisteluprosessia ja ehkäistä lasten pelkoja. He pohtivat asiaa myös alun perin vuonna 2009 julkaistun (ja tammikuussa 2016 päivitetyn) tutkimuksiin perustuvan hoitotyön suosituksen valossa. 

Silloin he keksivät idean päiväkirurgisessa yksikössä seikkailevasta satuhahmosta. Syntyi Päiki Pörriäinen, jonka tarina lähetetään kirjeessä kotiin perheille etukäteen ja jonka kuvat johdattelevat lasta yksikön seinillä tilanteesta toiseen. Jännittävissä paikoissa kuten tutkimushuoneessa ja leikkaussalissa satuhahmoja on useita, ja esimerkiksi nukutuksen aloituksessa lasta pyydetään etsimään Pörriäisen kuvia, jolloin lapsen huomio kiinnittyy muuhun kuin jännittämiseen.

Hoitotyön suosituksen mukaan toimenpiteestä pitäisi puhua ikäkaudelle sopivin käsittein. Päijät-Hämeen keskussairaalan päiväkirurgiassa on sovittu kaikkien ammattiryhmien kesken, että lasten kanssa puhutaan korjauksesta (ei leikkauksesta), unikorkista (ei kanyylista) ja taikarasvasta (ei puudutusvoiteesta). Nämä sanat ovat käytössä myös Pörriäispelissä.

Tällaisia tutkittuun tietoon pohjautuvia, leikkimielisiä ja vielä nykyaikaista teknologiaa hienosti hyödyntäviä hoitotyön innovaatioita ei ihan joka päivä vastaan tule. Kun näin ilmoituksen kilpailusta, jossa etsittiin Vuoden terveysinnovaatiota, tiesin heti, että tämä sinne pitää ilmoittaa. Ja aivan mahtavaa: Hanna Ohrimovitsch ja Päiki Pörriäinen valittiin kolmen finalistin joukkoon! Voittaja julkistetaan 29.1.2016. Isot onnittelut jo tässä vaiheessa, huippuhieno juttu!!

(Ja mistäkö minä kuulin tästä hienosta innovaatiosta? Ja mistäkö kuulin kilpailusta? No, Twitteristä. Siellä sitä pysyy ajan hermolla – jos vain ehtii pysytellä…)

P.S. Katso täältä 28.1.2016 julkaistu Vuoden terveysinnovaatio -finalistin kahden minuutin esittelyvideo. 

Sairaalapelot pois!

Sairaalaan meno ja siellä oleminen voi jännittää, huolestuttaa tai suorastaan pelottaa ja ahdistaa lasta – eikä silloin ole kyse vain hetken harmista, vaan yhdenkin päivän sairaalakäynnillä voi olla pitkäaikaisia vaikutuksia lapsen hyvinvointiin. Esimerkiksi päiväkirurgisen toimenpiteen jälkeen lapsilla on todettu unihäiriöitä, käyttäytymismuutoksia, eroahdistusta vanhemmista, syömisvaikeuksia ja lääkäripelkoa jopa lähes vuoden ajan. Ahdistus lisää toimenpiteeseen liittyvien komplikaatioiden riskiä, kun taas ahdistuksen lievittäminen edistää lapsen toipumista.

Sairaala saattaa pelottaa ja ahdistaa myös lasten vanhempia. Heidänkin pelkojensa lievittäminen on tarpeellista, koska vanhempien tunnetilat heijastuvat lapseen ja molempien ahdistavat kokemukset lapsen seuraaviin hoitokertoihin.

Kaikki edellä mainittu perustuu tutkimuksiin, joiden perusteella Hoitotyön tutkimussäätiö on tänään julkaissut päivitetyn version hoitotyön suosituksesta nimeltä Leikki-ikäisen lapsen emotionaalinen tuki päiväkirurgisessa hoitotyössä (2016). Suosituksen keskeinen viesti on, että lapsen ja vanhempien valmistelu on tärkeää. Suosituksessa annetaan myös yksityiskohtaisempia ohjeita valmistamiseen, joten jokaisen lasten kanssa työskentelevän hoitajan olisi tärkeää tutustua siihen.

Lapsen valmistelussa kannattaa muistaa, että asioita täytyy usein käydä monta kertaa ja monella tavalla läpi. Tärkeää olisi miettiä, mikä on juuri kyseiselle lapselle sopiva tapa. Kuvia, esineitä, leikkiä ja kaikkea konkreettista kannattaa yleensä hyödyntää. Usein ongelmana vain on se, ettei vanhemmilla ole kotona materiaalia, jonka avulla voisivat käyttää valmistelussa.

Nyt on kuitenkin tehty keksintö, jonka avulla vanhemmat voivat valmistella lasta (ja itseään) toimenpiteeseen jo hyvissä ajoin ennen sairaalaan tuloa: Päiki Pörriäinen -mobiilipeli. Se on kehitetty Päijät-Hämeen keskussairaalan päiväkirurgian yksikössä ja sen avulla valmistellaan lasta nimenomaan kyseisessä yksikössä tehtäviin toimenpiteisiin. Toivottavasti ideaa kuitenkin hyödynnetään laajemminkin!

Kuva Päiki Pörriäinen -pelistä.

Pörriäispelissä lapsi tutustuu leikinomaisesti sairaalan tiloihin ja toimenpidepäivän tapahtumiin ja henkilöihin. Peliä on tärkeä pelata yhdessä aikuisen kanssa, jotta siitä voidaan samalla jutella ja siihen voidaan myöhemminkin palata. Jos jokin asia jää mietityttämään lasta, eivätkä vanhemmatkaan osaa vastata kysymyksiin, kannattaa kysyä asiaa sairaalan henkilökunnalta jo etukäteen puhelimessa.

Peli antaa sekä lapselle että vanhemmille tärkeää tietoa esimerkiksi siitä, että lapsen saattaja saa olla mukana kaikissa niissä hoidon vaiheissa, joissa lapsi on hereillä. Lapsille olennaista saattaa olla myös leikkihuoneeseen tutustuminen ja tieto siitä, että toimenpiteen jälkeen saa valita pillimehun tai jäätelön. Päijät-Hämeen keskussairaalassa lapsille annetaan myös "reippaan mitali", jota lapset kuulemma arvostavat suuresti.

Peliä kannattaa hyödyntää myös sairaalakäynnin jälkeen. Lapsen kanssa voi sen avulla muistella ja käydä läpi sairaalakokemusta. Se on erityisen tärkeää silloin, jos jokin asia on jäänyt vaivaamaan lapsen mieltä.

Vanhemmat, teidän osuutenne lapsen valmistelussa on valtavan tärkeä! Jos teille ei automaattisesti tarjota siihen lapselle sopivaa apua (kuten peliä, kuvia tai kertomusta) sairaalasta, muistakaa pyytää sitä! Hoitajat, jos teidän osastollanne ei ole valmiita valmistelun apuvälineitä, nyt olisi korkea aika kehittää tai hankkia sellaisia!

P.S. Lukekaa täältä, miten Pörriäispeli syntyi, kuka sen keksi ja miten peli on menestynyt!