Lupasin kertoa lisää
artikkelini sisältöön liittyvistä aiheista. Aloitetaan vaikka ammattihenkilöiden
asenteista. Lasten toimijuuden tukemiseen vaikuttavista asenteista kertoo muun
muassa ammattihenkilöiden suhtautuminen erilaisuuteen (Olli, Vehkakoski &
Salanterä 2012).
Mitä itse sanoisit, jos
sinulta kysyttäisiin, onko ihmisten erilaisuus arvostettava asia vai normaaliudesta
negatiivisesti poikkeava ilmiö? Ensi kuulemalta voisi helposti tehdä mieli
vastata, että totta kai on hienoa, että olemme kaikki erilaisia. Mutta entä,
jos mietit vähän tarkemmin. Saattaisiko olla kuitenkin niin, että mielestäsi
erityislapset ovat vähän enemmän erilaisia kuin me muut – ja että heidän
erilaisuutensa on sellaista negatiivista erilaisuutta?
Eräs asia, joka meidät
alan ammattilaiset saattaa huomaamattammekin johtaa ajattelemaan hieman tähän
suuntaan, on se, että koko kuntoutusalan työ perustuu hyvin vahvasti medikaaliseen
malliin (josta kirjoitin myös 14.11.2011 bloggauksessani Vammaisuudesta). Siihen malliin sopii hyvin erilaisuuden pitäminen ongelmana, josta voidaan
kuntoutuksella päästä eroon, tai ainakin lieventää sen vaikutuksia.
Yksi negatiivista
erilaisuutta korostava käytäntö on lapsen arviointi normatiivisilla ja
objektiivisina pidetyillä kriteereillä. En minä sano, että ne kaikki hienot
standardoidut testit pitäisi poistaa, mutta ajatelkaas, jos edes yhdellä
työryhmän jäsenellä olisi tehtävänä kumartua lapsen korkeudelle ja yrittää
katsella maailmaa lapsen silmin. Silloin lasta ei peilattaisi siihen, miten sen
ikäiset lapset keskimäärin jostain tehtävästä suoriutuvat, vaan mietittäisiin,
että mitäs kaikkea hienoa tämä hurmaava yksilö osaakaan ja mitä hän vielä
mahdollisesti haluaisi oppia (ja miten me voisimme siinä häntä auttaa). Eikä
pelkästään mietittäisi sitäkään, mitä joku osaa,
vaan arvoa olisi silläkin, mitä joku on.
Luonnossa ihailemme käkkyrämäntyä,
vinoa koivunkarahkaa, pahkakylkiä oksapuolia puita, pystyyn kuollutta keloa, karua kallionjärkälettä.
Mutta vieromme väistämme pelkäämme kyssäselkää,
raajarikkoa, silmäpuolta lähimmäistä - mielipuolesta puhumattakaan. Ihmettelen, miksi tämä epäjohdonmukaisuus!
- Maaria Leinonen
P.S.1 Artikkeli Olli, Vehkakoski &
Salanterä 2012 on nyt siis kaikkien luettavissa preprint-versiona Lanen tietopankista.
P.S.2 Olen tehnyt joitain lisäyksiä blogin toimintoihin: blogin voi nyt
tilata sähköpostiinsa ja minun Twitter-päivityksiäni voi seurata nyt myös
blogin etusivulta oikeasta alareunasta.
Johanna,
VastaaPoistakirjoitat sävähdyttävän koskettavasti siitä kaikkein olmmaisimmasta asiasta, siitä millaisesen kuvan itsestämme muodostamme ja minkälaiseksi vuorovaikutussuhteemme muodostuu. - On varmasti totta, että jokainen meistä kantaa mukanaan omaa erityisyyttään. Se muodostuu elämän matkalla niistä kokemuksista, joissa elämme.
Ihminen on hyvin taitava kehittämään erilaisia naamioita itselleen. Opimme monenlaisia tietoja ja taitoja, jotka auttavat meitä selviytymään yhteiskunnassa. Yhden luokituksen perusteella ensin pyrimme tyydyttämään perustarpeitamme ja muut tarpeet tulevat niiden päälle. Entä jos erillaisuutta onkin se, ettei syystä tai toisesta voi tai kykene rakentamaan sosiaalisen ympäristön hyväksymiä naamioia? Eikö tarve tulla rakastetuksi tai rakastaa, silloin kun sen kokemisessa on haavoittavuutta, vammauta ihmisisitä jokaisen? Millä mittarilla voimme mita sen, millainen ihmisten välinen peli on hyväksyttävää?
Entä jos juuri nämä erilailla vammaiset lapsemme joutuvat elämänsä aikana erityisen suureen vaaraan kohdata haavoittavia tunteita tai heidän on kerättävä voimansa saavuttaakseen itselleen asettamia tavoitteita? Entä jos perheen sosiaaliset suhteet kaventuvat syystä, että on tehtävä valintoja ystävien tai lapsen tulevaisuuden välillä? Luulenpa, että myös juuri he, jotka tiedostavat oman erilaisuutensa vahvasti, haluavat kohdata maailmaa joskus unohtaen näitä asioita. Kohtaaminen, prosessointi, unohtaminen ja uuden suunnan valitseminen ovat ihmisen elämässä suuria asioita. -Ehkäpä olemme siirtymässä uudelle ajalle; enää ei ole vain ongelma, joka on poistettava ja sen jälkeen elämä jatkuu keskivertoelämänä, "melkein taviksena", vaan jotain josta syntyy ongelmia, ja joille on löydettävä erilaisia ratkaisukeinoja.
Sitä ei voi eikä saa kieltää, että hankalaksi koetut asiat pahimmillaan voivat synnyttää alistussuhtieta, ohittamista tai mitätöintiä. Rattaiden on vain pyörittävä. Olemmeko me näitä ihmisiä, jotka ummistamme silmämme, käytämme tietotaitoamme pelatalksemme erilaisia pelejä tai leikkiäksemme naamioleikkejä?
Eeva-Kerttu, paljon tärkeitä ajatuksia oli taas kommentissasi. Hyvä näkökulma esimerkiksi tuo, että erilaisuutta voi olla se, ettei kykene rakentamaan sosiaalisen ympäristön hyväksymiä naamioita. Minusta se on sellaista erilaisuutta, mistä voisi kannattaa ottaa oppia muidenkin.
VastaaPoistaHei Johanna,
VastaaPoistaolen monena vuotena ollut Resonaari Soi - konsertissa, jossa erityistukea tarvitsevista henkilöistä koostuvat bändit ( useimmiten kehitysvammaisista, mutta muistakin) musisoivat. Joskus olen vienyt mukanani konserttiin vammaisuutta tuntemattomia ihmisiä. He ovat aina olleet hyvin vaikuttuneita. Tarvitaan erilaisia kohtaamisa, joiden avulla pelko erilaisuutta kohtaan hälvenee. On ollut ihana nähdä mitä tarkoittaa kun johonkin asiaan on intohimo ja eläytyminen.
-- Näiden kohtaamisten kautta voidaan ehkä puhua aivan eri tasoisesti myös oikeudesta syntyä erilaisena ja saada rakkautta. Vaikea ja vaiettu asia on lapsen ympäristön tuen tarve. Varmasti on paljonkin puhuttu erilaisista tukimuodoista ja sinunkin teksteissäsi on asiaa käsitelty myös vuorovaikutuksen lähtökohdsta, kaiken tuen perimmäisenä tarkoituksena tulisi olla tukea lasta eheään rikkaaseen ja rakastavaan omaan elämään.
Nuoruuteen ja lapsuuteenkin kuuluva samaistuminen omaan ikäluokkaan synnyttää valta-asetelmia, jotka voivat purkautua kiusaamisena.
Uskon, että tämän blogin lukijakunta koostuu hyvinkin alan ammattihenkilöistä ja saattaa olla, että minun mielipiteeni ovat siltäosin "vähän sivusta" koska työni keskiössä ei ole tämän alan mittaristot, kuntoutus-strategiat tai toimintaohjeet. Terveydenhuollon ihmisenä kuitenkin jotenkin ymmärrän toiminnan pohjaa. Kuitenkin arjen keskiössä on ollut soveltaminen, sopeuttaminen, kuntouttaminen, tiimin pyörittäminen ja lapsen kasvattaminen kohti omaa vastuuta itsestään. Alussa ei kykene vastaanottamaan tietoa ja myöhemmin kokee, että tieto on hyvin pirstaleista ja pitäisi jaksaa kutoa palaset yhteen. On ollut tärkää pysähtyä kuulemaan sitä, mitä lapsi itse uskoo ja kykenee voivansa tehdä. Kun on tavoitteita, toiminta muotoutuu sen suuntaisesksi. Olenkin nöyrästi kiitollinen heille, jotka ovat olleet osallisa vuosien saatossa. Siksipä toivoisin, että sinullakin Johanna säilyisi innostus ja intohimo tähän tärkeään asiaan.
Kiitos, Eeva-Kerttu, minäkin toivon, että innostukseni vammaisten ja neurologisesti sairaiden lasten asioiden edistämiseen säilyy. Ei se onneksi ole osoittanut laantumisen merkkejä, vaikka alkoi jo vuonna 1995 lastenneurologisella osastolla työt aloittaessani. Edes kymmenen vuotta yliopiston vaikutuspiirissä ei ole onnistunut sitä vähentämään ;)
VastaaPoistaKohtaamiset olisivat tosiaan tärkeitä, jotta pelko erilaisuutta kohtaan hälvenisi. Taide (tai viihde) voi ehkä saada aikaan enemmän kohtaamisia kuin tiede – itse pidän esimerkiksi Toisenlaiset Frendit –televisiosarjaa hienona juttuna. Se muuten jatkuu talvella, mistä olen iloinen. Oikeat livekohtaamiset olisivat tietysti kaikista arvokkaimpia.