Liikutu tiedosta

"Tiede ja tutkimus muuttavat maailmaa vain silloin, kun ihmiset kuulevat niistä", sanotaan Liikutu tiedosta -kilpailun esittelyssä. Kilpailussa palkitaan poikkeuksellisen hyviä tutkimusviestinnän tekoja. Sellaisia, jotka muuttavat maailmaa.

Mietin, mitä tuo tiedosta liikuttuminen oikein tarkoittaa. Sillä voidaan viitata tiedon saamisen aiheuttamaan tunteiden heräämiseen, mutta sen voi ymmärtää myös tilanteena, jossa tieto saa ihmisen liikkeelle tekemään muutoksia. Sikäli nämä toki liittyvät yhteen, että liikkeelle lähtemisen moottorina usein ovat tunteet, jotka ovat ihmisen motivaation heräämisessä vahva voima.

Mutta pelkkä tunteiden tunteminen ei riitä maailman tai edes itsensä muuttamiseen. Mitä siihen siis tarvitaan? Yksi tärkeä seikka lienee se, että alkaa tarkastella arvojaan ja päätyy joko valitsemaan uusia arvoja tai sitten muuttamaan toimintaansa omien arvojensa mukaiseksi.

Jostain syystä ainakin minun tulee joissain asioissa toimittua omien arvojeni vastaisesti, esimerkiksi syötyä epäterveellisesti, vaikka pidän terveyttä tärkeänä arvona. Yhtä lailla voi toimia aikuis- ja ammattilaiskeskeisesti, vaikka pitäisikin lapsinäkökulmaa tärkeänä. Ehkä siksi, että on vain tottunut tekemään niin, tai siksi, että ympäristössä mikään ei helpota tekemään toisin. Tai sitten siksi, ettei vain tule ajatelleeksi, mihin kaikki pienet jokapäiväiset valinnat vaikuttavat. Tai siksi, ettei tiedä, mistä pitäisi aloittaa ja miten edetä. Tai siksi, ettei ole huomannut arvojensa ja tekojensa olevan ristiriidassa.

Tieteellä voidaan herätellä ihmisiä pohtimaan omia arvojaan ja huomaamaan omien arvojensa vastaista toimintaa sekä antaa ideoita siihen, mitä asioille pitäisi tehdä. Toivoisin, että tämäkin blogi olisi sellainen herättelijä. Olisi hienoa kuulla blogin kommenteissa, onko se ollut. Ainakin blogilla riittää lukijoita, mistä olen kiitollinen. Mahtavaa, että kävijöitä riittää, vaikken voikaan kovin usein kirjoittaa. Viime aikoina blogissa on ollut reilusti yli tuhat käyntiä kuukaudessa ja parhaimmillaan melkein kaksikin tuhatta. Lämmin kiitos, että olette käyneet ja vinkanneet muillekin! Pidetään tämä paikkana, jonka kautta annetaan tieteelle ja arvojen pohdinnalle mahdollisuus muuttaa maailmaa. 

P.S. Kirjoitin aiheesta myös Lapsinäkökulma-blogissa – sitäkin saa mielellään jakaa, sillä tietohan lisääntyy jakamalla. Luithan myös uuden leikkiin, sen tutkimiseen ja ammattikäyttöön liittyvän bloggaukseni Lapsinäkökulma-blogista?

 

Pieni talo suuressa kaupungissa

Rakennettiinpa kerran pieni talo korkealle kukkulalle keskelle suurta kaupunkia. Talo oli sievä ja ihmeellinen, mutta pian huomattiin, että siellä oli hankala asua. Kutsuttiin liuta asiantuntijoita auttamaan, ja he tutkivatkin pienen talon tarkasti kellarista ullakolle asti. Löytyi erikoisia rakennusratkaisuja, joiden korjaamiseksi kukin antoi ehdotuksensa. Pian ryhdyttiin taloa kunnostamaan ehdotusten mukaan, ja paljon hyvältä vaikuttavia muutoksia saatiinkin aikaan. Jostain merkillisestä syystä talossa silti edelleen voitiin huonosti.

Joku sitten keksi, että kysyttäisiin asukkaalta. ”Talo on ihana”, hän sanoi, ”mutta kaupungin meteli ja pakokaasut tunkeutuvat sinne sisälle niin, että on tukala olla. Silti en voi oikein minnekään lähteä, kun ovi ei aukea kunnolla, ja jos sen saakin auki, on sen takana niin hirmuisen jyrkkä mäki, että pelottaa kiivetä alas.” Joskus liukkaalla säällä oli hän luisunut mäkeä suoraan liikenteen sekaankin. Parasta oli siis pysytellä sisällä talossa – mutta ei sekään hyvä ollut.

Kysyttiin naapureiltakin. He sanoivat, etteivät olleet uskaltaneet talossa käydä, kun se siellä korkealla niin yksinään oli ja tiedettiinkin ongelmataloksi. Jos olisi jotain tarttuvaa vaikka.

Joku sen sitten keksi: ei keskityttäisikään korjaamaan taloa, vaan ympäristöä. Niin tasoitettiin korkeaa kukkulaa ja rakennettiin sen ympärille vehreä puutarha puhdistamaan ilmaa ja vaimentamaan kaupungin ääniä. Tilalle saatiin lintujen laulua ja kukkien tuoksua. Ja mikä parasta, puutarha yhdisti pienen talon naapuritaloihin niin, että kaikkien oli helppo vierailla toistensa luona ja leikkiä yhdessä puiden alla. Huomattiinpa vielä, että muutkin ohutseinäiset talot ja oikeastaan hyvin monenlaiset talot hyötyivät puutarhan suojasta.

Saat olla pieni ja iso

Hei pikkuinen!

Saat kiivetä korkealle,

saat kiivetä syliin.

Saat tarkkailla tilanteita varovasti,

saat mennä ihmisten luo rohkeasti.

Saat kaahailla autoilla ja saat helliä nukkea.

Saat nauttia vauhdista ja riehumisesta,

saat nauttia läheisyydestä ja hellyydestä.

Saat olla hiljainen ja saat olla äänekäs.

Saat olla hauska ja saat miettiä vakavia.

Saat olla ihmeellisen yhteistyökykyinen

ja saat heittäytyä oikullisen hankalaksi.

Saat hassutella ja saat olla viisas.

Saat olla tomera ja saat olla herkkä.

Saat yhtä aikaa ja vuorotellen

olla pieni ja iso,

valmis ja keskeneräinen.

Saat olla ihan kaikkea, mitä oletkin.

Älä anna meidän aikuisten 

yrittää muuttaa sinua miksikään.

Kiltit tytöt johtajina

Tarvitaanko työelämässä kilttejä vai veemäisiä johtajia? Tästä kirjoitti Helsingin Sanomien päätoimittaja Päivi Anttikoski tänään Hesarissa. Hän kritisoi väitettä, jonka mukaan kilteistä tytöistä ei olisi johtajiksi.

Meillä hoitotyössä on paljon kilttejä tyttöjä johtajina. Ainakin kahdenlaisia. Nimittäin tuossa kirjoituksessa käsiteltiin kiltteyttä liian yksiulotteisesti. Sitä on vähintään kahta lajia. Yksi laji on sitä, joka laittaa ihmisen nielemään kaiken, suostumaan kaikkeen, perääntymään kovaäänisemmän edestä. Sellaisia johtajia ei hoitotyössä tai missään muuallakaan tarvita – ei naisia eikä miehiä.

Mutta sitten on se toinen kiltteyden laji. Se, joka vahvistaa ihmisen olemaan hyvän puolella ja seisomaan lujana pahaa vastaan. Se, joka mahdollistaa toisten kuuntelun ja ymmärtämisen omaa itseään häivyttämättä. Se, joka mahdollistaa koko yhteisön kukoistamisen. Sellaisia johtajia tämä maa tarvitsee!

Tutkittua tietoa ja hoitotyön innovaatioita

Kirjoitin viimeksi keksinnöstä, joka auttaa lapsen valmistelussa sairaalaan tuloon. Päijät-Hämeen keskussairaalan päiväkirurgian yksikössä kehitetty Päiki Pörriäinen -peli on mahtavan hyvä uutinen paitsi lasten ja vanhempien myös hoitajien kannalta. Idean peliin keksi nimittäin sairaanhoitaja Hanna Ohrimovitsch, joten me kaikki hoitajat voimme olla kollegiaalisesti ylpeitä tästä loistavasta hoitotyön innovaatiosta!

Aivan huippuhienoa on se, että keksintö on nimenomaan hoitotyön omaa aluetta: potilaan valmistelua, jossa hyödynnetään potilaskeskeistä (tässä: lapsikeskeistä) ajattelua käyttämällä juuri lapsille mielekkäitä välineitä, kuvia ja sanoja sekä leikkimielisyyttä.

Pelin taustalla oleva ideakin on hoitajien kehittämä. Hanna Ohrimovitsch mietti kollegansa Maj-Britt Tallbackan kanssa jo vuosia sitten, miltä lapsesta tuntuu, kun hän tietää joutuvansa toimenpiteeseen, ja että miten he hoitajina voisivat parantaa lasten valmisteluprosessia ja ehkäistä lasten pelkoja. He pohtivat asiaa myös alun perin vuonna 2009 julkaistun (ja tammikuussa 2016 päivitetyn) tutkimuksiin perustuvan hoitotyön suosituksen valossa. 

Silloin he keksivät idean päiväkirurgisessa yksikössä seikkailevasta satuhahmosta. Syntyi Päiki Pörriäinen, jonka tarina lähetetään kirjeessä kotiin perheille etukäteen ja jonka kuvat johdattelevat lasta yksikön seinillä tilanteesta toiseen. Jännittävissä paikoissa kuten tutkimushuoneessa ja leikkaussalissa satuhahmoja on useita, ja esimerkiksi nukutuksen aloituksessa lasta pyydetään etsimään Pörriäisen kuvia, jolloin lapsen huomio kiinnittyy muuhun kuin jännittämiseen.

Hoitotyön suosituksen mukaan toimenpiteestä pitäisi puhua ikäkaudelle sopivin käsittein. Päijät-Hämeen keskussairaalan päiväkirurgiassa on sovittu kaikkien ammattiryhmien kesken, että lasten kanssa puhutaan korjauksesta (ei leikkauksesta), unikorkista (ei kanyylista) ja taikarasvasta (ei puudutusvoiteesta). Nämä sanat ovat käytössä myös Pörriäispelissä.

Tällaisia tutkittuun tietoon pohjautuvia, leikkimielisiä ja vielä nykyaikaista teknologiaa hienosti hyödyntäviä hoitotyön innovaatioita ei ihan joka päivä vastaan tule. Kun näin ilmoituksen kilpailusta, jossa etsittiin Vuoden terveysinnovaatiota, tiesin heti, että tämä sinne pitää ilmoittaa. Ja aivan mahtavaa: Hanna Ohrimovitsch ja Päiki Pörriäinen valittiin kolmen finalistin joukkoon! Voittaja julkistetaan 29.1.2016. Isot onnittelut jo tässä vaiheessa, huippuhieno juttu!!

(Ja mistäkö minä kuulin tästä hienosta innovaatiosta? Ja mistäkö kuulin kilpailusta? No, Twitteristä. Siellä sitä pysyy ajan hermolla – jos vain ehtii pysytellä…)

P.S. Katso täältä 28.1.2016 julkaistu Vuoden terveysinnovaatio -finalistin kahden minuutin esittelyvideo. 

Sairaalapelot pois!

Sairaalaan meno ja siellä oleminen voi jännittää, huolestuttaa tai suorastaan pelottaa ja ahdistaa lasta – eikä silloin ole kyse vain hetken harmista, vaan yhdenkin päivän sairaalakäynnillä voi olla pitkäaikaisia vaikutuksia lapsen hyvinvointiin. Esimerkiksi päiväkirurgisen toimenpiteen jälkeen lapsilla on todettu unihäiriöitä, käyttäytymismuutoksia, eroahdistusta vanhemmista, syömisvaikeuksia ja lääkäripelkoa jopa lähes vuoden ajan. Ahdistus lisää toimenpiteeseen liittyvien komplikaatioiden riskiä, kun taas ahdistuksen lievittäminen edistää lapsen toipumista.

Sairaala saattaa pelottaa ja ahdistaa myös lasten vanhempia. Heidänkin pelkojensa lievittäminen on tarpeellista, koska vanhempien tunnetilat heijastuvat lapseen ja molempien ahdistavat kokemukset lapsen seuraaviin hoitokertoihin.

Kaikki edellä mainittu perustuu tutkimuksiin, joiden perusteella Hoitotyön tutkimussäätiö on tänään julkaissut päivitetyn version hoitotyön suosituksesta nimeltä Leikki-ikäisen lapsen emotionaalinen tuki päiväkirurgisessa hoitotyössä (2016). Suosituksen keskeinen viesti on, että lapsen ja vanhempien valmistelu on tärkeää. Suosituksessa annetaan myös yksityiskohtaisempia ohjeita valmistamiseen, joten jokaisen lasten kanssa työskentelevän hoitajan olisi tärkeää tutustua siihen.

Lapsen valmistelussa kannattaa muistaa, että asioita täytyy usein käydä monta kertaa ja monella tavalla läpi. Tärkeää olisi miettiä, mikä on juuri kyseiselle lapselle sopiva tapa. Kuvia, esineitä, leikkiä ja kaikkea konkreettista kannattaa yleensä hyödyntää. Usein ongelmana vain on se, ettei vanhemmilla ole kotona materiaalia, jonka avulla voisivat käyttää valmistelussa.

Nyt on kuitenkin tehty keksintö, jonka avulla vanhemmat voivat valmistella lasta (ja itseään) toimenpiteeseen jo hyvissä ajoin ennen sairaalaan tuloa: Päiki Pörriäinen -mobiilipeli. Se on kehitetty Päijät-Hämeen keskussairaalan päiväkirurgian yksikössä ja sen avulla valmistellaan lasta nimenomaan kyseisessä yksikössä tehtäviin toimenpiteisiin. Toivottavasti ideaa kuitenkin hyödynnetään laajemminkin!

Kuva Päiki Pörriäinen -pelistä.

Pörriäispelissä lapsi tutustuu leikinomaisesti sairaalan tiloihin ja toimenpidepäivän tapahtumiin ja henkilöihin. Peliä on tärkeä pelata yhdessä aikuisen kanssa, jotta siitä voidaan samalla jutella ja siihen voidaan myöhemminkin palata. Jos jokin asia jää mietityttämään lasta, eivätkä vanhemmatkaan osaa vastata kysymyksiin, kannattaa kysyä asiaa sairaalan henkilökunnalta jo etukäteen puhelimessa.

Peli antaa sekä lapselle että vanhemmille tärkeää tietoa esimerkiksi siitä, että lapsen saattaja saa olla mukana kaikissa niissä hoidon vaiheissa, joissa lapsi on hereillä. Lapsille olennaista saattaa olla myös leikkihuoneeseen tutustuminen ja tieto siitä, että toimenpiteen jälkeen saa valita pillimehun tai jäätelön. Päijät-Hämeen keskussairaalassa lapsille annetaan myös "reippaan mitali", jota lapset kuulemma arvostavat suuresti.

Peliä kannattaa hyödyntää myös sairaalakäynnin jälkeen. Lapsen kanssa voi sen avulla muistella ja käydä läpi sairaalakokemusta. Se on erityisen tärkeää silloin, jos jokin asia on jäänyt vaivaamaan lapsen mieltä.

Vanhemmat, teidän osuutenne lapsen valmistelussa on valtavan tärkeä! Jos teille ei automaattisesti tarjota siihen lapselle sopivaa apua (kuten peliä, kuvia tai kertomusta) sairaalasta, muistakaa pyytää sitä! Hoitajat, jos teidän osastollanne ei ole valmiita valmistelun apuvälineitä, nyt olisi korkea aika kehittää tai hankkia sellaisia!

P.S. Lukekaa täältä, miten Pörriäispeli syntyi, kuka sen keksi ja miten peli on menestynyt!

Mitä lapsi haluaa?

Jostain syystä päässäni pyöri tällainen lause: mitä lapsi haluaa? Mietin, mihin se oikein liittyi ja päätin selvittää asian googlaamalla (kuten jokainen kunnon tutkija tietysti ensimmäisenä tekee;). Tajusin sekoittaneeni ajatuksen siihen elokuvan nimeen: Mitä nainen haluaa. Nimittäin netissä kukaan ei tunnu erityisen kiinnostuneelta siitä, mitä lapsi haluaa, eihän hakukoneen automaattinen lauseiden täydentäjä edes ehdota sitä. Sen sijaan jos kirjoittaa hakukenttään ”mitä mies”, niin kone ehdottaa haluamista ihan ensimmäisenä…

Lausetta ”mitä lapsi haluaa” ei sellaisenaan siis edes löydy netistä. Toki siellä aihepiiristä puhutaan, mutta jostain syystä kyse näyttää aina olevan ensisijaisesti siitä, että lasten haluamiset ovat jotenkin ongelmallisia – kun ne eivät halua sitä, mitä aikuisten mielestä pitäisi (Miksi lapsi haluaa kaiken? Mitä jos taapero ei suostu nukkumaan? Mitä tehdä, jos lapsi ei halua kouluun?). Eli oikeastaan puhutaan siitä, mitä aikuinen haluaa.

Se, mitä lapsi haluaa ja miten siihen haluamiseen suhtaudutaan, on kuitenkin lasten ja nuorten kanssa työskenneltäessä tärkeä kysymys. Itse olen pohtinut sitä tutkimukseni myötä erityisesti kuntoutushoitotyön näkökulmasta. Kuntoutushan on sitä, että autetaan ihmistä rakentamaan elämästään hyvä elämä. On aika absurdia, jos lapselta itseltään ei kysytä, millainen elämä hänen mielestään olisi hyvä. Eihän se tarkoita varsinkaan pienen lapsen kohdalla sanallista tivaamista, että mitäs nyt oikein elämältäsi haluat, vaan lapsen kuuntelua kaikilla aisteilla ja kaikissa hänelle merkityksellisissä asioissa; sen havainnoimista, mistä tämä lapsi nauttii, mikä hänelle on tärkeää, missä hän on hyvä – niiden suuntaan hän varmaankin haluaisi elämäänsä ohjattavan.

Tämä kai täytyy kuitenkin aina tästä aiheesta puhuttaessa lisätä: kuuntelu ei tarkoita sitä, että pitäisi antaa lapsen päättää kaikesta. Se tarkoittaa lapsen näkökulman ottamista tosissaan ja sen hyväksymistä, että se voi olla erilainen kuin oma. Se tarkoittaa lapselle sopivien keinojen (esimerkiksi leikin, sadutuksen tai kuvien) käyttämistä kommunikoinnissa, jotta lapsella aidosti olisi mahdollisuus tuoda näkökulmaansa esiin.  Ja mitä muuta se tarkoittaa – siitä voitte lukea useista Lasten asialla 2/2015 -lehden jutuista.

(Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin 20.11.2015 Lasten asialla -lehden pääkirjoituksena. Lehteä voi lukea ilmaiseksi netissä ja sitä saa vapaasti jakaa eteenpäin. Tämänkertaisessa numerossa on oman tutkimukseni tuloksista kirjoitus Miten eri ajatusmallit näkyvät lasten kuntoutushoitotyön käytännössä? Kannattaa lukea myös TtM Tiina Marttilan tutkimuskatsaus aiheesta  Lasten kokemukset ja osallisuus sairaalassa. Lisäksi lehdestä löytyy kertomuksia lastenneurologian hoitotyön arjesta sekä luku- ja linkkivinkkejä. Lehden jutuista saa mielellään keskustella ja antaa palautetta täällä blogissa tai lehden kotisivulla!)

Saat olla vielä pieni

Hei pikkuinen!

Kyllä saat olla vielä pieni.

Kyllä saat nukkua vieressä.

Saat tarvita aikuista turvaksi.

Ei tarvitse pärjätä yksin.

Ei aikuistenkaan tarvitse.

Sitä voisimme oppia sinulta:

Uskallusta tarvita toista ihmistä.

P.S. Jokaisella lapsella on oikeus saada erityistä suojelua. 
Tutustu uuteen Lapsen oikeudet-sivustoon. 
20.11. liputetaan lasten oikeuksien kunniaksi!

P.S. 2 Jokaisen lasten kanssa työskentelevän pitäisi lukea vasta päivitetty Lasten kaltoinkohtelun tunnistamisen tehokkaat menetelmät sosiaali- ja terveydenhuollossa. 

Sairaalan lapset

Kuntootus kohalleen - lapsen ja nuoren hyvä kuntoutus -koulutuksesta Kuopiosta riittäisi vaikka mitä kirjoitettavaa. Nyt tartun kuitenkin vain yhteen mieleen jääneeseen ajatukseen. Kuntoutussuunnitelmasta joku on kuulemma sanonut näin: ”Kuntoutussuunnitelmassa lapset pitää palauttaa vanhemmilleen.”

Ensimmäinen ajatus oli, että onpa hyvin sanottu. Ja onkin - jos käytäntö on sellainen, että arviointia varten ammattilaiset ovat ”omineet” lapset itselleen tavalla tai toisella. Siinähän käy helposti ihan huomaamattakin niin, että lapset muuttuvat ikään kuin sairaalan lapsiksi astuttuaan sisälle osaston ovista. Sairaala on useimmille vanhemmille vieras paikka ja ehkä vähän pelottavakin, eikä siellä oikein voi tietää, miten kuuluu käyttäytyä. Jos sitten terhakkaat ammattilaiset ottavat heidän lapsensa ystävällisesti huomaansa, niin vanhemmille ei ehkä jää muuta vaihtoehtoa kuin pysyä hieman syrjässä.

Lapsen ottaminen sairaalan lapseksi voi kuitenkin olla myös vähemmän konkreettista. Lapsi voidaan omia vain tiedollisellakin tasolla niin, että ajatellaan ammattilaisilla olevan se oleellisin lasta koskeva tieto. Tällöin kuntoutussuunnitelman kautta lapsi ja häntä koskeva tieto pitäisi tosiaankin palauttaa vanhemmilleen.

Mutta entä jos lasta ja häntä koskevaa asiantuntemusta ei alun perinkään otettaisi pois vanhemmilta ja lapselta itseltään? Entä jos arviointiprosessin alussa ammattilaiset menisivätkin perheen luokse? Mieluiten ihan oikeasti sinne perheen kotiin ja arkeen, tai sitten edes sillä tiedollisella tasolla: kysymään perheeltä, miten he lapsen ja tilanteen näkevät, mitä toivovat, miten ymmärtävät, mitä pelkäävät. Ammattilaiset menisivät ja tarjoaisivat itsensä ja oman osaamisensa perheen käyttöön - sen sijaan, että ottaisivat lapsen kuntoutusjärjestelmän käyttöön, sairaalan lapseksi.

Kuka on vammainen?

Tässäpä TV-sarja, jota kannattaa seurata: Ootsä joku vammainen? Yle Femmalla sunnuntaisin klo 18.30 syyskuun lopulta lähtien – ja onneksi  myös Yle Areenalla 30 päivää.

Sarjassa toimittaja Peter Al Fakir tapaa ihmisiä, joilla on fyysinen, psyykkinen tai älyllinen toimintarajoite, joka vaikuttaa elämään ja muiden suhtautumiseen. Hän ymmärtää, että haastateltavilla pitää olla kärsivällisyyttä hänen suhteensa, kuten hän itse sanoo:

"Minulla ei ole aavistustakaan, millaista on elää toimintarajoitteen kanssa – olen siinä mielessä itsekin vähän vammainen."

Ensimmäisessä jaksossa toimittaja kysyy, miten lievä kehitysvammaisuus vaikuttaa jakson päähenkilön Ankin elämään. Mutta ei Ankilla ole sen kanssa mitään ongelmaa. "Se vain on. Niin kuin seeproilla raidat."

Toimittaja: Oletko ajatellut millaista olisi, jos sinulla ei olisi kehitysvammaa?

Anki: No sitten minulla ei olisi sitä. Se joko on tai sitä ei ole. Se on kuin hiusten tai silmien väri, se vain on.

Toimittaja: Joku voi sanoa sinua hulluksi.

Anki (nauraa hyväntahtoisesti): Sitten kysyn mikä luulet itse olevasi? --- Kaikilla viiraa välillä päästä. Normaaliutta on monenlaista. Lehdistä saa lukea, että normaalitkin ihmiset tekevät jos jonkinlaisia tyhmyyksiä.

Siinäpä hyvä lähtökohta keskusteluille vammaisuudesta, erilaisuudesta ja normaaliudesta. Ankin asenteesta olisi monella meistä opittavaa, hän kun hyväksyy itsensä lisäksi muutkin sellaisina kuin ovat.

Mielestäni toimittajallakin on hyvä asenne. Hän uskaltaa kysyä ihan lapsellisesti kaikkea, mitä mieleen tulee. Välillä vähän tyhmiäkin ehkä, mutta hänelle sen suo – hänhän on vilpittömästi kiinnostunut haastateltavistaan ja ymmärtää, ettei käsitä kaikkea, mitä heidän elämäänsä kuuluu; siksi täytyy kysyä. Hän elää mukana päähenkilön elämässä, jännittää ja iloitsee, kulkee hetken aikaa samaa matkaa.

Tätä sarjaa kannattaa seurata kaikkien ihan tavallisiksi itsensä kokevien ihmisten. Varsinkin niiden, joita vammaisuus ei kiinnosta. Tämä kun on sarja ihmisistä, joista jokaisella on mielenkiintoinen tarina. Hyviä keskustelunaiheita se tarjoaa niin lasten kuin aikuistenkin kasvatukseen ja koulutukseen. Vammaisille lapsille, aikuisille ja heidän läheisilleen suosittelen myös katsomista ja aiheesta keskustelemista (onhan tutkimuksessa todettu, että joidenkin lasten kanssa ei ole koskaan puhuttu vammaisuudesta - Kelly 2005). Ja  vammaisten ihmisten kanssa työskenteleville ammattilaisille suosittelen myös: meille tekisi hyvää ottaa oppia toimittaja Al Fakirin vilpittömän kiinnostuneesta ja oman tietämättömyyden myöntävästä asenteesta. 

P.S. Blogasin eilen "Puhumattomat kolmevuotiaat uusi ilmiö – some varastaa vanhempien ajan" -uutiseen liittyvästä tutkimuksesta Terveyttä tieteestä -blogissa: Medialaitteiden tahmeus estää lasten kuuntelua.