tiistai 17. tammikuuta 2012

Vanhempien tukeminen


Lasten hoitotyön kirjallisuudessa ja jopa käytännössäkin ollaan varsin yksimielisiä siitä, että vanhempien tukeminen kuuluu lasten hoitotyöhön. Usein puhutaan jopa koko perheen tukemisesta, mutta käytännössä sillä kyllä yleensä tarkoitetaan vanhempia. Vaikka sisaruksetkin kyllä tukea voisivat tarvita. No, se olkoon oma lukunsa joskus myöhemmin. 

Miksi tukea vanhempia?

Vanhemmuus ylipäätään on vaativa tehtävä, saati erityislapsen vanhemmuus. Voi olla, että jotkut pärjäisivät siinä hyvin ilman ammatillista tukeakin, mutta useimmat hyötynevät siitä. Joka tapauksessa vanhemmat joutuvat erityislapsen kanssa tekemisiin erilaisten yhteiskunnan palveluiden kanssa, ja jos siellä kohtelu ei ole vanhemmuutta tukevaa, voi ylimääräiseksi taakaksi muodostua hoitokärsimys. 

Sanoisin, että erityislasten vanhempien tukemiseen on siis kaksi syytä. Ensinnäkin se kuuluu ihmisarvoiseen kohteluun kaikessa terveydenhuollossa ja muiden palveluissa. Toiseksi siitä on monenlaista hyötyä sekä vanhemmille että heidän kauttaan lapselle ja pitemmällä tähtäimellä ajateltuna myös yhteiskunnalle. Sehän on vanha ja liian usein käytännössä unohdettu totuus, että ongelmien ennaltaehkäisy on tehokkaampaa (ja siis myös taloudellisempaa) kuin korjaamisyritykset jälkikäteen.

Miten tukea?

Vammaisten lasten vanhemmat kokevat itse (ainakin Lindbladin ym. 2005b tutkimuksessa) tukemiseksi kaksi asiaa: toisaalta heidän vanhemmuutensa tukemisen (joka näyttäytyy itseluottamuksen lisääntymisenä vanhempana olemisessa) sekä lapsen arvostamisen.

Vanhemmuuden tukemisesta on hyvä esimerkki Kehitysvammainen potilaana -kirjan tapauskuvauksessa Sari Riskumäen kertomana:

Kun olimme toista kertaa epilepsian takia osastolla, niin siellä oli sillä hetkellä sellainen hoitaja, jonka sanat kantavat minua vieläkin yhdeksän vuotta myöhemmin. Pidin poikaani sylissä epilepsiakohtausten välissä, ja tämä hoitaja tuli kysymään minulta, näyttääkö Iisakki nyt normaalinoloiselta omalta itseltään. Tulin vastanneeksi epävarmana, että mistä minä sen tietäisin. Niin tämä hoitaja sanoi minulle: ”Kuule Sari, kyllä sinä äitinä tiedät, mitä pojallesi kulloinkin kuuluu!” Ja näin oli ja on! 


Vanhemmuuden tukeminen

Ammattihenkilö voi auttaa vanhempien itseluottamuksen lisäämisessä ensinnäkin huomioimalla vanhemman yksilönä, ei vain sen-ja-sen vanhempana. Yksilönä huomioimista ovat esimerkiksi vanhemman olotilasta välittäminen ja puhuminen muistakin kuin lapsen hoitoon liittyvistä asioista. Yksilönä kohtelu on myös perusta luottamukselliselle suhteelle.  (Lindblad ym. 2005b.)

Toinen tärkeä asia vanhemmille on tulla arvostetuksi lapsen huoltajana. Tämä tarkoittaa, että ammattihenkilöiden pitäisi ottaa vakavasti vanhempien näkemykset lapsesta ja hänen hoidostaan. Pitäisi myös osata puhua vanhemmille ymmärrettävästi eikä esimerkiksi medikaalislangilla. (Lindblad ym. 2005b.)

Kolmas keino on perheen arkisen elämän huolien helpottaminen. Vanhemmat kaipaavat sitä, että lapseen liittyvien huolien ilmetessä arkipäivässä heillä olisi joku ammattihenkilö, jonka kanssa voisivat jakaa huolensa. Sellainen, joka olisi helposti tavoitettavissa, tuntisi lapsen tilanteen, kuuntelisi ja antaisi neuvoja tai tarvittaessa kävisi käymässäkin. Arjen huolia helpottaa myös se, jos joku ammattihenkilö antaa tietoa siitä, mitä oikeuksia perheellä on ja huolehtii, että he saavat kaiken avun, johon ovat oikeutettuja. (Lindblad ym. 2005b.)

Tukeminen lasta arvostamalla

Kun vanhemmilta kysytään, minkä he kokevat tukemiseksi, he eivät ajattele vain sitä, mitä saavat itselleen. He kokevat tukemiseksi myös sen, että ammattihenkilö pitää heidän lastaan arvokkaana. (Lindblad ym. 2005b.)

Lapsen arvokkaana pitäminen toteutuu ensinnäkin silloin, kun ammattihenkilö kohtaa lapsen persoonana, eikä keskity vain hänen vammaansa ja puutteisiinsa. Käytännössä tämä näkyy esimerkiksi siinä, kun ammattihenkilö antaa huomiotaan lapselle, istuu alas hänen tasolleen ja puhuu hänelle ymmärrettävällä tavalla. (Lindblad ym. 2005b.)

Toinen lapsen arvokkaana pitämiseen liittyvä asia on lapsen tulevaisuuteen uskominen. Ammattihenkilö voi vahvistaa vanhempienkin tulevaisuudentoivoa auttamalla heitä näkemään lapsen kyvyt ja mahdollisuudet eikä vain ongelmiin keskittymällä. (Lindblad ym. 2005b.)

Kolmas tapa ilmaista lapsen arvokkaana pitämistä on lapsen pitäminen avun arvoisena. Silloin mitään sellaista ponnistelua ei pidetä turhana, joka voisi turvata lapsen hyvinvoinnin. Silloin ammattihenkilöt ymmärtävät lapsen tunne-elämän tarpeet ja käytännölliset tarpeet ja tekevät kaikkensa täyttääkseen nuo tarpeet. (Lindblad ym. 2005b.)

Erilaisia vanhempia ja erilaisia tilanteita

Lopuksi muutama esimerkki siitä, miten erilaisissa tilanteissa vanhemmat voivat olla sen suhteen, miten lapsensa erityispiirteet milloinkin näkevät.

Joillakin vanhemmilla voi olla sellainen tilanne, etteivät ole osanneet nähdä joitain lapsensa ongelmia kunnolla ennen diagnoosin saamista, koska ovat vain olleet niin tottuneet niihin. Tällaisesta tilanteesta kertoi eräs äiti joulukuun 2010 Lapsen maailma -lehdessä.

Sitten taas joskus voi olla niinkin, että vanhemmat keskittyvät niin paljon lapsensa ongelmiin, etteivät välillä huomaa lapsella hyvin sujuvia asioita tai unohtavat nähdä lapsen lapsena. Tästä on hyvin oivallettu kertomus Herra Downin perintöä –blogissa, jossa äiti vertailee down-tyttärensä kehitystä sukulaistytön kehitykseen:
  
Mutta yllättäin myös törmäsin asioihin, jotka meillä ovat lähteneet sujumaan sen kummemmin harjoittelematta ja he taas ovat taistelleet asian tiimoilla. Tämä ravisteli minun omia ennakkoluuloja ja ajatuksia. Eivät kaikki asiat olekaan kiinni siitä, että neitimme on kehitysvammainen vaan hän on vain lapsi. Ne kuuluvat kehitykseen. Jotkut asiat ovat toiselle lapselle helpompia omaksua kuin toiselle. Välillä tunnun itse jumittuvan tuohon erityisperheen äidin rooliin.

Muistakaamme siis olla olettamatta perheistä mitään ja sen sijaan keskittyä kuuntelemaan, miten he itse asiat näkevät. Ja kannustamaan heitä itseäänkin siihen. Ehkä silloin meistäkin voi tulla hoitajia, joiden sanat kantavat vielä vuosia myöhemmin.



4 kommenttia:

  1. Hei! Olisi kiva saada kirjoitus myös erityislapsen sisarusten tukemisesta. Kun erityislapsi vaatii eri tavalla huomiota, voi muut lapset huomaamatta jäädä pienemmälle huomiolle. Muut lapset voivat oppia väistymään sivuun omien huoliensa kanssa, kun erityislapsen huolet ovat suurempia. Vertaistuki sisaruksille olisi hyvä asia tai jokin taho, joka kuuntelisi myös sisarusten ajatuksia ja tukisi heitä vanhempien ja erityislasten lisäksi. Omille vanhemmilleen ei aina ole helppoa kertoa pahasta olostaan tai mieltä painavista asioista, kun tietää vanhempien olevan entuudestaan kovilla.

    VastaaPoista
  2. Hei Anonyymi! Kiitos ajatuksistasi ja toiveestasi. Täytyy tosiaan käsitellä tuota sisaruusteemaa jossain vaiheessa.

    Sitä odotellessa suosittelen lämpimästi katsomaan Yle Areenasta kaksiosaisen dokumentin Erilaiseksi syntynyt. Siinä kerrotaan eri tavalla vammaisista lapsista ja heidän perheistään, jotka ovat ihania ja kamalia, yhtä aikaa tavallisia ja erityisiä. Sekä lasten (myös sisarusten!) että vanhempien äänet pääsevät kuuluville. Monia erittäin tärkeitä kysymyksiä käsitellään.

    Tässä linkki ohjelmaan:
    http://areena.yle.fi/video/1325924300602
    Katsottavissa 2 jaksoa 5.2.2012 asti.

    Muita aihepiiriin liittyviä tv-vinkkejä löytyy Lanen etusivulta: http://lastenneurologianhoitajat.yhdistysavain.fi/

    VastaaPoista
  3. Johanna Järvinen-Taubert27. tammikuuta 2012 klo 20.58

    Hei kaima!

    Olipa hyvä kirjoitus. Joulukortista saamani vinkin perusteella tulin lukemaan tekstiäsi. Viesti oli yhtä aikaa selkeä, tärkeä ja konkreettinen. Saisi kuulua kaikkien hoitoalalla opiskelevien perusopintoihin :).Täytyy jatkossakin seurata blogiasi.

    Monet huomioistasi sopivat hyvin myös esim. lapsen menetyksen kokeneen perheen tukemiseen ja hoitoon.

    Onnea tutkimushankkeellesi!

    VastaaPoista
  4. Hei Johanna J-T!

    Kiitos palautteesta! Kiva kuulla, että viestin tärkeys välittyy.

    Näitä tekstejä ja linkkejä saa erittäin mielellään käyttää hoitoalan opetuksessa, terveisiä vaan kaikille opettajaihmisille! Ainakin yhden opettajan olen jo kuullutkin jotain täältä saamaansa jakavan eteenpäin. Mutta olisi kyllä kiva kuulla (jos lukijakuntaan osuu hoitoalalla opiskelevia tai vastikään opiskelleita) että tulevatko tässä blogissa käsitelty aihepiiri ja lähestymistapa opinnoissa esiin vai onko tämä erilaista kuin mitä siellä käsitellään.

    Itse ajattelen, että tukeminen on käsite, joka kuuluu ihan hoitotyön ja -tieteen ytimeen ja on siis yhteistä kaikille hoitotyön aloille. Sen toteuttamiseen tulee ehkä omat erityispirteensä eri potilasryhmien ja kontekstien kohdalla, mutta tukemisen ydin on silti sama: ihmisen arvostaminen, kuunteleminen ja yhdessä juuri tälle ihmiselle (ja hänen läheisilleen) sopivien selviytymiskeinojen keksiminen.

    Pelkään pahoin, että useimmiten opetetaan vain tuota viimeisintä, niitä keinoja. Ja niitäkin siten, ikään kuin hoitaja voisi ulkopuolelta ne valmiiksi valita - vaikka tärkeämpää olisi se, että potilas/perhe itse oppisi omat voimavaransa löytämään ja sitä kautta ne keinotkin. Eri asia on sitten ne keinot, kuten yhteiskunnan taloudellinen tuki ja muut, jotka pitäisikin tarjota valmiina tarjottimella sen sijaan, että potilaan/perheen tarvisi käyttää voimiaan niiden etsimiseen.

    Kirjoitan tätä blogia ensisijaisena kohteenani lastenneurologian alan hoitajat (vaikka totta puhuakseni en kyllä tiedä, seuraako tätä heistä monikaan), mutta olen iloinen, että monenlaiset ihmiset monenlaisista eri konteksteista ovat tämän löytäneet ja kokeneet itselleen mielekkääksi.

    VastaaPoista