lauantai 16. marraskuuta 2013

Ihmisarvoista elämää ja kirjoittamista



Lapsen oikeuksien sopimuksessa sanotaan, että vammaisen lapsen tulisi saada nauttia täysipainoisesta ja hyvästä elämästä oloissa, jotka

takaavat ihmisarvon, edistävät itseluottamusta
ja helpottavat lapsen aktiivista osallistumista yhteisönsä toimintaan.

Kaiken hoidon, kasvatuksen, kuntoutuksen ja opetuksen pitäisi toteutua niin, että nämä lasten oikeudet mahdollistuvat. On paljon asioita, joita voisi ja pitäisi tehdä sen eteen, että niin kävisi. Nyt aion kirjoittaa kuitenkin vain yhdestä asiasta, joka voi näyttää pieneltä, mutta jolla kuitenkin on suuri merkitys.

Useimmat vammaiset lapset tulevat terveydenhuollon pitkäaikaisiksi asiakkaiksi elämänsä ensimmäisinä vuosina, osa suoraan synnytyslaitokselta. Myöhemmin muutkin instituutiot kuten KELA, päivähoito ja koulu osallistuvat lasten elämään erilaisella aktiivisuudella kuin tavislasten elämään.

Alusta alkaen lapsista aletaan kirjoittaa eri tarkoituksiin asiakirjoja, joita kertyy lapsen elämän aikana valtava määrä. Esimerkiksi eräästä lapsesta niitä oli 14 vuoden aikana kirjoitettu 218 kappaletta (Vehkakoski 2000).

Oletko koskaan ajatellut, miten monella tavalla lapsista voidaan kirjoittaa näitä lausuntoja - ja että mitä merkitystä eri tavoilla voi olla? Minä havahduin tähän aiheeseen ensimmäistä kertaa lukiessani aikoinani Tanja Vehkakosken tutkimusta Vammainen lapsi ammatti-ihmisten asiakirjoissa (2000).

Tuossa tutkimuksessa tuli kirkkaasti esiin se, miten monella tavalla ihan samasta lapsesta voidaan kirjoittaa. Hänet voidaan nähdä joko ongelmana, toimenpiteiden kohteena tai ajattelevana, tuntevana ja tahtovana persoonana, joka ansaitsee yksilöllisen kohtelun.

Viimeisin havahtumiseni aiheeseen tapahtui viime viikolla, kun Vaikuttava Vertaistoiminta -projektin seminaarin ruokajonossa puhuimme muutaman osallistujan kesken siitä, miten tärkeää olisi vammaisten lasten kanssa käyttää voimavarakeskeistä suhtautumistapaa, joka perustuisi enemmän sosiaaliseen kuin medikaaliseenmalliin

Joku totesi siihen, että vaikeaahan se on, kun Kelalle joutuu kuitenkin kirjoittamaan lausuntoja, joissa lapsesta on luotava mahdollisimman kaamea kuva, jotta apua saataisiin. Siihen me keksimme vision: joskus tulevaisuudessa Kelakin on kehittynyt niin paljon, että sinne voidaan alkaa kirjoittaa lausuntoihin lasten ongelmien sijaan heidän mahdollisuuksistaan. Siis että mihin kaikkeen tämä lapsi voikaan pystyä, jos häntä autetaan!

Tämän ajatuksen Twitteriin heittäessäni moni merkitsi heti sen suosikikseen ja eräs vastasi siihen näin:

Loistava idea! Mikään ei järkytä mielenterveyttä niin paljon kuin vammaistukihakemuksen tekeminen omasta lapsesta.

Onhan se aikamoinen vaatimus vanhemmalle, että pitäisi kirjoittaa ylös kaikki ikävimmät asiat omasta lapsestaan ja vielä mahdollisimman raskain sanoin kuvaillen. Ja sitten antaa se ihan vieraiden luettavaksi. Ja vielä sellaisten vieraiden, joista joutuu epäilemään, mahtavatko ne edes haluta hyvää sille lapselle.

Ja ammattilaiset sitten tekevät tällaista ihan työkseen. Kirjoittavat lapsesta tekstejä mahdollisimman ikävässä valossa.

Merkitykselliseksi kirjoitustavan tekee se, että se, mitä ja miten kirjoitetaan (ja puhutaan) ei vain kerro todellisuudesta, vaan myös luo todellisuutta. Kuten Vehkakoski (2006, s.63) sanoo: instituutiot ja niissä työskentelevät ammatti-ihmiset määrittävät merkittävästi lasten nykyistä ja tulevaa identiteettiä. Ammattilaisten negatiivissävyinen tapa kirjoittaa voi sisäistyä lapsen läheisten ajattelumaailmaan ja sitä kautta myös lapsen kuvaan itsestään.

Samansuuntaiseen ajatukseen on päätynyt tämä runo:

Mitä ajattelet minusta
sitä luulet minusta.
Sinä olet sellainen minulle
miten minut näet.
Usko kuitenkin
että mitä teet minulle
miten kuuntelet minua
sellainen minusta tulee. (Palsio 1994)

Joten nyt, tulevan lasten oikeuksien päivän kunniaksi, eiköhän aleta kiinnittää huomiota siihen, että kirjoituksemme ja puheemme takaavat lapsen ihmisarvon, edistävät hänen itseluottamustaan ja helpottavat hänen aktiivista osallistumistaan yhteisönsä toimintaan.

Ja lisäksi: nostetaan kaikki 20.11. lippu salkoon niin kodeissa kuin työpaikoillakin, kun oikein sisäministeriökin ensimmäistä kertaa suosittelee lasten päiväksi liputusta. Idea liputuksesta tuli muuten lapsilta. Nyt olisi hyvä tilaisuus näyttää, että me kuuntelemme ja arvostamme!



Lisätietoja liputuksesta ja vinkkejä muidenkin kannustamiseen mukaan. 


2 kommenttia:

  1. Tämä sama asia nähdään sitten (vammaisten) henkilöiden työhakemuksissa. Ne alkavat usein sillä, mikä vamma hakijalla on ja miten se vaikeuttaa tämän toimintaa. Tästä kierteestä on vaikea päästä irti: vaikea kirjoittaa Kelan hakemusta pahan päivän mukaan ja seuraavaksi työhakemusta jossa kuvailee vahvuuksia ja osaamista. Tärkeää keskustelua!

    VastaaPoista
  2. Niinpä, pitkälle ulottuvat tämän negatiivisen kirjoitustavan vaikutukset.

    VastaaPoista