Kuri ja järjestys

Kyllä lapsille täytyy pitää kuria. Niin kotona, koulussa kuin muissakin lapsia kasvattavissa ja hoitavissa paikoissa. Se on lapsen parhaaksi. Mutta kuinka paljon ja millä keinoin, kysytään nyt viimeaikaisen kouluruokalaepisodin ansiosta. Mielestäni nämä kysymykset eivät kuitenkaan ole niitä oleellisimpia.

Sivistyssanakirjan mukaan kuri tarkoittaa jossakin henkilöryhmässä vallitsevaa valvottua (hyvää) järjestystä. Minusta tärkeintä olisi selvittää, mihin kuri eli järjestys perustuu ja mikä sen käyttämisen tavoitteena pitäisi olla. Jos kuri perustuu pelkästään kuriin itseensä, eli siihen, että "kyllä kuria pitää olla ja tällaista sen pitää olla", se on heikolla pohjalla. Silloin se jää tyhjäksi ulkoisten sääntöjen noudattamiseksi. 

Mielestäni kurin pitäisi rakentua kunnioittamisen, välittämisen ja yhteisen ihmisarvon pohjalle. Nämä pitäisi ensin rakentaa vahvaksi ja vasta sitten miettiä kurin toteutuskeinoja. Sillä jos aikuinen ei välitä lapsesta, jolle pitää kuria, hän ei saa kurilla aikaan sitä, mitä pitäisi. Voi olla, että hän saa aikaan alistumista, mutta mielestäni sen ei pitäisi olla kurin tavoite. 

Itse pidän kurin tarkoitusta pääpiirteittäin samanlaisena kaikissa lasten kanssa tekemisissä olevissa yhteisöissä; perheessä, päivähoidossa, koulussa, terveydenhuollossa, lastensuojelussa – ja koko yhteiskunnassa. Jotakin tämän tapaista se voisi olla: kurin tarkoitus on mahdollistaa, että jokainen (niin lapsi kuin aikuinenkin) voisi toimia omassa tehtävässään parhaalla mahdollisella tavalla ja että kaikilla olisi hyvä olla yhdessä.

Tällaisen tarkoituksen toteuttamiseen eivät riitä pelkät ulkoiset kurinpitokeinot. Tarvitaan asennetta, joka antaa oikean merkityksen järjestyksenpidolle. Jos opettajan asenne on sellainen, kuin Turun sanomien jutussa haastatellun anonyymin opettajan, en ihmettele, että ongelmia on kurinkin kanssa. Oppilaitaan sekopäiksi kutsuvalla opettajalla on paha asenneongelma, josta varmasti seuraa muitakin ongelmia. Sillä se, miten toisista puhuu, ei vain kerro todellisuudesta, se myös luo sitä.

Ennemmin kuin lisää kuria tarvittaisiin parempaa kuria. Tarvittaisiin kuria, joka perustuu kuuntelemiseen: kuka on tämä lapsi, miksi hänen on vaikea pysyä järjestyksessä ja miten voisin parhaiten auttaa häntä niin, että meillä kaikilla olisi hyvä olla? Tarvitaanko tässä tilanteessa lempeää juttelua, tiukkaa puhuttelua vai fyysistä ohjausta? Sekoittavatko minun omat tunteeni nyt tulkintaani tilanteesta? 

Joskus aikuinen menettää malttinsa ja käyttää kovempia keinoja kuin olisi ollut tarpeen. Silloin aikuisen pitää osata pyytää anteeksi. Siinä ei menetä lapsen kunnioitusta, jos on sen aiemmin ihmisarvoisella kohtelulla saavuttanut. Ehkä voi jopa saada takaisin sen, jonka malttinsa menettämällä menetti.

Ennen lapset opetettiin kunnioittamaan aikuisia pelon kautta. Ehkä siitä jonkinlaista pelonsekaista kunnioitusta syntyikin, mutta sen sijaan saattoi jäädä syntymättä kunnioitus omaa ihmisarvoa ja toisten lasten ihmisarvoa kohtaan. En pidä kovinkaan tavoittelemisen arvoisena opetusta, jonka viestinä on, että ihmisarvo ja ihmisoikeudet kuuluvat vain ylemmässä asemassa oleville. Valitettavasti nykyisinä aikoinakin esimerkiksi koulumaailmassa tutkitusti näkyy oppilasta lamaannuttavaa aikuisvuorovaikutusta, joka tuottaa häpeän, pelon ja ärsyyntymisen tunteita lapsille (Kautto-Knape 2012).  Mielestäni oleellista olisi kysyä, mitä sille asialle voitaisiin tehdä!

P.S. Minua pyydettiin vierailijaksi Innokylän blogiin, käykäähän lukemassa!