Olen sen Yksinäiset kehitysvammaiset -jakson innoittamana katsonut muutkin tämän kauden jaksot. Niissä on haluttu auttaa milloin koulukodin poikia, milloin yksinhuoltajaisää, avioeron partaalla olevaa lapsiperhettä, maahanmuuttajia tai koulukiusattuja.
Voihan sitä ihmetellä, miksi auttamiseen tarvitaan niin paljon sekasotkua; ruokien heittämistä seinille, pyykkien lennättämistä puiden oksille tai kaikkea muuta hölmöilyä, mutta joka tapauksessa on todettava: tämä auttamismetodi on huikea.
Eräs metodin hienoimmista piirteistä on se, että puolet kunkin tapauksen ajasta käytetään tutustumiseen ja kuunteluun. Siis puolet! Ei yhden haastattelutunnin verran tai jossain välissä, jos ehditään, eikä minkään lomakkeen mukaan vaan heittäytymällä mukaan heidän elämäänsä.
Ensimmäinen päivä ollaan siis mukana apua tarvitsevien arjessa. Katsotaan ja ihmetellään, kysellään ja kuunnellaan. Vähän provosoidaankin, katsotaan mihin kukakin lähtee mukaan. (Ja kun julkkikset yllyttävät, niin ah ja voih, ihmiset lähtevät mukaan melkein mihin vain, melkein yhtä sokeasti kuin meidän ammattilaisten yllyttäminä joskus – olettaen, että niin kuuluu tehdä.)
Mutta siis ensimmäinen päivä kuunnellaan. Avoimin mielin. Ja kunnioitetaan. Ei katsota säälien alaspäin, vaikka kovat kohtalot saavat raavaiden miestenkin silmät kyyneliin.
Ja sitten toisena päivänä muuttuu ääni kellossa. Nostetaan Duudson-isäntien viiri salkoon, sanotaan nähdyt ongelmat suorin sanoin ja otetaan täysi määräysvalta - ja apua tarvitsevien ei auta kuin totella. Kuulostaako julmalta? Idea piilee tässä: johto otetaan vasta, kun on saatu luottamus. Ja sitä käytetään määräämään apua tarvitsevat tehtäviin, josta nämä ovat aina haaveilleet tai tehtäviin, jotka ohjaavat asioita suuntaan, jota he ovat itse toivoneet.
Ja mihin tämä kaikki perustuu?
Että uskotaan ihmisiin. Uskotaan, että ne itse tietävät, mikä niille on parasta ja että osaavat sen toteuttaakin. Kun vain hiukan muutetaan asetelmia. Ja kannustetaan.
Ja että uskotaan ihmeisiin. Ja että mahdollistetaan niiden tapahtuminen.
Ehkä sitä kaikkea sotkemista ja hölmöilyä tarvitaan, että ihminen saataisiin ravisteltua irti jähmettyneestä olotilastaan. Että löytyisi luovuus ja lapsenmieli, uskallus muutokseen.
Kaiken lisäksi (ja tämä saa minut epäilemään, että Duudsonit ovat salaa lukeneet yhteiskunnallista vammaistutkimusta tai ehkä jopa minun artikkelini): koskaan ei pyritä muuttamaan pelkästään yksilöiden elämää. Aina otetaan mukaan yhteisö!
Siinä on taas jo tosi monta asiaa, josta olisi meillä ihmisalojen ammattilaisilla oppimista.
”Ja kun päivä on ohi, te opitte,
että yhdessä te voitte
tehdä ihmeitä.”
– Duudsonit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti