Lapsuudentutkimus, menetelmät ja luovuus

Itse pidän lapsuudentutkimuksen yhtenä keskeisenä lähtökohtana sitä, että lasten elämään liittyviä asioita yritetään tarkastella lasten näkökulmista. Siis ettemme yrittäisi pelkästään oppia uutta lapsista, vaan myös oppia uutta lapsilta. Sen tavoittelu tutkimuksessa vaatii omien lähtökohtien perusteellista pohtimista ja uskallusta menetelmien kehittelyssä tai valinnassa. 

Lapsuudentutkimuksen konferenssissa Oulussa näitä asioita pohdittiin monissa esityksissä. Yksi varteenotettava huomio oli Debbie Watsonin toteamus siitä, että lasten kanssa tehty tutkimus on ”incredibly messy” eli uskomattoman sotkuista. Hän ei siinä niinkään viitannut mahdollisiin kuraroiskeisiin aineistonkeruuvaiheessa, vaan siihen, ettei lasten maailma ja heidän tapansa kertoa siitä tarjoudu meille siistissä paketissa ja valmiiksi muotoiltuina lauseina. Sen sotkuisuuden kanssa on vain opittava elämään, ja jos haluaa lapsinäkökulmaista tutkimusta tehdä.

Sekamelskaisen maailman tutkimiseen mitä oivallisin menetelmä on etnografia, sillä kuten Pia Christensen muotoili, se koostuu tieteestä, taiteesta ja taidosta (science, art & craft). Taiteella hän tarkoittaa intuitiota, innovaatioita, mielikuvitusta, luovuutta, empaattista ymmärrystä – ja jonkin uuden näkemistä ihan tutuissakin asioissa.

Luovien menetelmien käyttämisessä lasten kanssa tehdyssä tutkimuksessa on Debbie Watsonin mukaan sekin etu, että se asettaa lapset oman maailmansa asiantuntijoiksi ja mahdollistaa lasten demokraattisemman osallistumisen tutkimukseen. Luovat menetelmät myös mahdollistavat tunnekokemusten lähestymisen vähemmän uhkaavalla tavalla.

Oulussa kuultiinkin monenlaisia luovia ratkaisuja tutkimusprosessien eri vaiheisiin. James Reid oli esimerkiksi keksinyt tarjota tutkittavan yhteisönsä aikuisille mahdollisuuden haastatella häntä, tutkijaa, saavuttaakseen heidän luottamuksensa. Reid hyödynsi sitten haastatteluissa sanomaansa myös analysoimalla sen tutkiskellakseen omaa vaikutustaan tutkimukseen. Sofia Grunditz taas oli käyttänyt piirtämistä apuna litteroidessaan videoaineistoa päiväkodin päiväunihetkistä, kun sanat eivät riittäneet kuvaamaan kaikkea. 

Tutkijoiden luovuutta voi joskus rajoittaa se nykyään tiedemaailmassa vallitseva ”julkaise tai tuhoudu” –peli, johon Tomi Kiilakoski viittasi puheenvuorossaan. Ehkä meidän kannattaisikin noudattaa vanhanaikaiseksi tunnustautuneen Tarja Pösön neuvoa olla enemmän kiinnostunut lukemisesta kuin julkaisemisesta. Lukeminen on parhaimmillaan ajatusten äärelle pysähtymistä, rauhoittumista, ajan antamista myös omien ajatusten kuuntelulle ainaisen tuottamisen ja kiireen sijaan.

P.S. Kuulin konferenssissa vinkin uudesta kiinnostavasta julkaisusta, jota en ole vielä saanut käsiini, mutta olen kyllä tehnyt siitä hankintapyynnön yliopistomme kirjastoon. Teillekin joka tapauksessa jo nyt vinkiksi tämä kirja: Pilvi Hämeenaho & Eerika Koskinen-Koivisto (toim.) 2014: Moniulotteinen etnografia. 

P.S.2 Luovuudesta tieteessä on vastikään kirjoittanut tutkimusblogissaan myös Anja Terkamo-Moisio, käykäähän lukemassa!