Lapsuus on sairaus, jota kasvatus-nimisellä,
lukuisia pakkokeinoja sisältävällä toimenpiteellä pyritään järjestelmällisesti
poistamaan nuorista ihmisistä. Niitä nuoria ihmisiä, joita tämän sairaus
vaivaa, kutsutaan lapsiksi. Lapsuudesta kärsiviin ihmisiin suhtaudutaan kuin keskeneräisiin
töihin. Heidät on saatava valmiiksi. Tämä valmiiksi saattaminen tapahtuu
vaiheittain tukahduttamalla kaikki ne oireet, jotka lapsuuteen kuuluvat. Näitä
oireita ovat esimerkiksi uteliaisuus, kekseliäisyys, oma-aloitteisuus, rohkeus
ja elämänilo. Näiden oireiden onnistuneen poistamisen tai tukahduttamisen
jälkeen nuori ihminen on vapaa sairaudestaan. Hän ei ole enää lapsi, vaan kypsä
aikuinen ihminen, joka on kykenevä elämään täysivaltaisena yhteiskunnan
jäsenenä.
Normaali kehitys on sitä, ettei kehittyvä yksilö
(tai yhteisö) aiheuta kehittyessään ylimääräistä vaivaa häntä ympäröivälle
yhteiskunnalle. Kaikki sellainen kehitys, joka aiheuttaa yhteiskunnalle
”liiallista” rahan tai voimavarojen käyttöä on luettava epänormaaliksi. Näin
ollen tavoitteena on pidettävä kehitystä, jonka aikana yksilö ikään kuin lipuu
yhteiskunnan normaalien sosiaalistamishankkeiden, kuten koulun ja päiväkodin
läpi vaivatta, eikä aiheuta turhaa vaivaa näitä rakenteita ylläpitäville
instituutioille.
Mitäs tästä olette mieltä? Minun
mielestäni kerrassaan teräviä huomioita ja vieläpä harvinaisen nasevasti sanoiksi
puettuna. Tekstin on kirjoittanut Turun opettajankoulutuslaitoksen opiskelija Jarno Nieminen (joka antoi minulle luvan julkaista sen). Hän
kirjoitti ajatukset Terve koululainen -opintojakson ryhmätunnilla, jossa pyysin
jokaista opiskelijaa pohtimaan paperille, mitä ajattelevat lapsuudesta ja mitä
heidän mielestään on normaali kehitys. Taidattekos sen paremmin sanoa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti