sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Ongelmia hoitajuudessa

"Hankalat hoidettavat ovat yleensä lääkäreitä tai hoitajia. Lääkärit puuttuvat hoitoonsa ja hoitajat eivät suostu autettavaksi", sanoo Terhokodin ylilääkäri Terho Hänninen Tehy-lehdessä 7/2012 Jostain syystä minä uskon häntä. Jostain syystä myös ajattelen, että siinä kiteytyy jotain tosi keskeistä hoitajuuden ongelmista.

Mistä se kertoo, ettei auttaja anna auttaa itseään? Se voi kertoa joko alalle hakeutuvien taipumuksista, koulutuksen puutteellisuudesta tai historian painolastista. Niin tai näin, jotain siinä on pahasti pielessä.

Jos hoitajuuteen kuuluu se, että aina vain annetaan ja annetaan, eikä ikinä oteta vastaan, niin siitä aiheutuu ongelmia ainakin kahdelle taholle: hoitajalle ja potilaalle. Hoitajan ongelma kiteytyy loppuunpalamisen vaaraan ja potilaan ongelma on huonon hoidon saaminen.

Miten niin, saatat kysyä, eikö se juuri ole hyvää hoitoa, että hoitaja antaa potilaalle kaikkensa? Siinäpä se, kun hoitaja ei oikeastaan anna kaikkeaan silloin kun hän ei ota mitään vastaan.

Antaminen ja ottaminen ovat samaa tekoa
Hän, joka ottaa, lahjoittaa ottamisensa.
Hän, joka antaa, saa näin toiselta antamisensa.
Antaminen ja ottaminen ovat samaa lahjaa."
-Gösta Ågren-

Joku voi sanoa, että eihän hoitaja tee työtä itseään vaan potilasta varten, ei hän ole töissä itselleen saamassa, vaan potilaalle apua antamassa. Mielestäni työntekijä on kuitenkin palkkansa ansainnut – sekä rahallisen korvauksen että työstä saatavan tyydytyksen. Hoitotyössä sitä tyydytystä ei kuitenkaan pitäisi saada potilaan kustannuksella, vaan hänen edukseen. Näin se, mitä hoitaja saa työstään ja mitä potilas saa kietoutuvat toisiinsa.

Ääriesimerkki potilaan kustannuksella saadusta tyydytyksestä voisi olla sadismiin taipuvaisen hoitajan tyydytys potilaan nöyryyttämisestä.  Sellaisesta hoitajasta on helppo sanoa, että hän on väärällä alalla. Mutta eikö siitä ole vain aste-ero hoitajaan, joka saa tyydytyksensä siitä, että saa aina olla se tietävämpi ja osaavampi osapuoli? Hoitajaan, joka ei koskaan asetu oman tietämättömyytensä tunnustavan kyselijän rooliin? Hoitajaan, joka ei koskaan aidosti halua kuulla, mitä potilas omaan elämäänsä liittyvistä asioista ajattelee – hoitajaan, joka ei luota potilaan asiantuntemukseen tämän omissa asioissa?

Pelkään, että on aivan liian yleistä se, että olemme hoitajina samanlaisia kuin olemme potilaina: emme suostu autettaviksi. Emme anna potilaan auttaa meitä auttamaan itseään. Vaikka se olisi sekä meidän parhaaksemme että potilaan parhaaksi. 

4 kommenttia:

  1. Herättävä ja tärkeä kirjoitus!
    Jäin pohtimaan tuota lausetta: ”auttaja ei anna auttaa itseään”. Se ikään kuin kääntyy itseään vastaan. Miten voi olla auttaja, ellei anna auttaa itseään? Ihminen on tarvitseva olento, mutta muiden vaivaksi asettuminen saattaa herättää vaikeita tunteita. Mieleeni juolahti kysymys, onko hoitotyö ja muiden auttaminen osana oman tarvitsevuutemme tukahduttamista.
    terkuin, Riina

    VastaaPoista
  2. Kiitos arvokkaista sanoistasi, Riina! Niin, eikö olekin absurdi ajatus, että tarjoamme toisille hyvänä jotain, mitä itse emme suostuisi ottamaan vastaan...?

    Todella osuva kysymys tuo, että onko hoitotyö osana oman tarvitsevuutemme tukahduttamista. Uskon, että osut siinä hyvin keskeiseen kohtaan. Ei tämä tosin koske pelkästään hoitotyötä, vaan muitakin auttamisammatteja (opettajia, terapeutteja ja muita sellaisia), että moni taitaa hakeutua alalle hoidattamaan omia ongelmiaan - yleensä tiedostamattaan. Valitettavasti ne ongelmat usein jäävätkin tiedostamattomiksi ja siirtyvät sitten potilaan ongelmiksi.

    Oman tarvitsevuuden, omien heikkouksien ja oman puutteellisuuden kohtaaminen ja hyväksyminen jää monelta oppimatta. Sitä ei taideta hoitajakoulussa opettaa. Eikä yliopistossa... Elämänkoulu se on minuakin tässä aiheessa parhaiten opettanut. Pitäisin kuitenkin erittäin tärkeänä, että näitä asioita käsiteltäisiin hoitajakoulutuksessakin. Kuuluuhaan psykoterapeutin koulukseenkin oman terapian läpi käyminen, miksei sitten hoitajakoulutukseen hoidon vastaanottaminen ja sen herättämien tunteiden läpi käyminen?

    VastaaPoista
  3. Olen työurani vuosikyymmeninä monesti pohtinut syitä, miksi hakeudutaan hoitamisen uralle. Pohjimmainen motiivi voi olla hyvinkin moninainen.

    Vuosia sitten tärkeää oli ajatus tekemisestä. Nähtiin tärkeänä kaikki se mitä kokreettisesti tehtiin toisen puolesta käsin tai ohjaamalla muita tekemään. Pysähtyminen hoivaa tai hoitoa tarvitsevan ihmisen äärelle kuuntelemaan hänen tarpeitaan ja pohtimaan parasta mahdollista tapaa toimia yhdessä tai valtuutettuna oli enimmäkseen vierasta. Toki niinkin saattoi tehdä, mutta aina tekemisen kautta. Ajatus kumppanuudesta ei olisi saanut tulla mieleenkään. Aina joku tiesi paremmin, hierarkisella asemalla oli merkitystä.

    Toivoisin, ettei enää nämä asiat olisi niin tärkeitä. Kaikkein tärkein, kyky kuulla ja nähdä ihminen hänen omassa kontekstissaan ja oman elämänsä keskiössä elävänä apua tarvitsevana ihmisenä olisikin toimintaa ohjaava lähtökohta.

    Minkälaisia syitä olen sitten löytänyt? Tuskin ensimmäisenä syynä voi olla halu rikastua nopeasti. Täytyy siis löytyä muita syitä valita hoitotyö. Viehtymykselle hoivata toista ihmistä voi sillekin löytyä monia erilaisia motiiveja; tarve selkeyttää omia riippuvuuden tarpeita, kiinnostus ihmiskehoa ja luontoa kohtaan, ylipäänsä kiinnostus elämää kohtaan, näkemys ihmisyydestä, suvun perinne, tarve hoivata ja monia muita.
    On niin tai näin, uskon, että kaikissa tapauksissa on tärkeää selvittää itselle se, miksi juuri minä haluan tehdä työtä ihmisen hoitamiseksi. Sen jälkeen voi antaa itsestään siihen yhteisöön, jossa tavoiteeena on toimia yhdessä ihmisen hyväksi.

    VastaaPoista
  4. Hyvä huomio, Eeva-Kerttu, että jokaisen olisi hyvä miettiä omat syynsä hototyön tekemiseen. Ehkä myös kannattaisi penkoa niitä hieman syvemmältä, eikä vain todeta esimerkiksi "haluan auttaa ihmisiä". Voisi kysyä itseltään jatkokysymyksenä, että miksi haluan auttaa, mitä siitä saan tai haluaisin saada ja miksi.

    Tärkeä huomio tuo tekemisen tärkeyskin. Se taitaa elää aika vahvana hoitamisen kulttuurissa edelleenkin. Siis sellainen suhde tekemiseen, joka estää kuuntelemaan pysähtymisen.

    Tulee mieleen pari vuotta sitten koulutuksessa kuulemani esimerkki hoitotyön käytännöstä. Tarinan kertoja toimi osastolla sekä sairaanhoitajana että vauvaperhetyöntekijänä. Hän oli ensin sairaanhoitajan roolissa ottanut vastaan perheen, esitellyt heille osaston ja luvannut palata myöhemmin kertomaan vauvaperhetyöstä. Hän palasikin, kertoi mitä vauvaperhetyö on, ja meinasi sitten lähteä potilashuoneesta. Mutta kuinka ollakaan, hänen mieleensä juolahti ajatus:"Hetkinen, en ole nyt sairaanhoitajan roolissa, vaan vauvaperhetyöntekijän. Vauvaperhetyöntekijä on sellainen, joka kuuntelee perhettä." Hän siis ei poistunutkaan kiireesti toimitettuaan tehtävänsä (tiedon antamisen), vaan jäi paikoilleen, ja antoi perheelle mahdollisuuden puhua. Ja perhe puhui.

    Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni hoitaja osaa jäädä huoneeseen ilman vauvaperhetyön koulutusta...? Ja että kuuluuko joissain oppilaitoksissa sairaanhoitajan koulutukseen samaa oppia kuin vauvaperhetyöntekijän koulutukseen:"Hoitaja on sellainen, joka kuuntelee perhettä"? Ja että opetetaanko siihen ihan keinoja, että miten se tehdään?

    VastaaPoista