Tänään on tasa-arvon päivä. Tasa-arvo on yksi hoitotyön etiikan keskeisistä käsitteistä. Ja mitä se tasa-arvo sitten on? Siitä on yksinkertaistettuna ainakin kaksi aika erilaista käsitystä. Toisten mielestä se on sitä, että kaikkia pitää kohdella samalla tavalla. Toisten mielestä taas sitä, että joidenkin täytyy saada erityiskohtelua.
Itse kallistun jälkimmäiseen. Nimittäin jos ihmisoikeuksien halutaan toteutuvan, täytyy toisia auttaa enemmän kuin toisia. Sitä voidaan kutsua nimellä positiivinen syrjintä tai positiivinen diskriminaatio. Se tarkoittaa sitä, että heille, jotka ovat lähtökohdiltaan muita huonommassa asemassa, on annettava erityistä tukea, että he pääsisivät samalla viivalle muiden kanssa.
Tärkeä lähtökohta tasa-arvolle on kuitenkin jokaisen ihmisen pitäminen yhtä arvokkaana. Näin siitä kirjoittaa Mari Kangasniemi, joka on tehnyt väitöksensä (2007) tasa-arvosta hoitotyön etiikan tutkimuksessa:
Ihmisten välisissä suhteissa tasa-arvo perustuu jakamattomaan, muuttumattomaan ja pysyvään samuuteen eli ihmisarvoon, jota eivät voi muuttaa mitkään tekijät.
Sitten toisaalta taas jos ihmisten yhtäläinen ihmisarvo ja yhteinen ihmisyys olisivat kaikille itsestäänselvyyksiä, ei tasa-arvosta tarvitsisi edes puhua – sehän toteutuisi automaattisesti. Joten toinen keskeinen lähtökohta tasa-arvolle on se, että olemme kaikki erilaisia keskenämme ja jonkinlaisissa riippuvuussuhteissa toisiimme nähden (Kangasniemi 2007). Jostain syystä tämä erilaisuuden ja riippuvuuden (ei addict vaan interdependency, kuten Kangasniemi toteaa) toteaminen tekee tasa-arvosta ongelmallisen.
Mielestäni yksi sen ongelmallisuuden syy on siinä, että usein olemme taipuvaisia näkemään vain toiset erilaisina – itsehän sen sijaan olemme niitä tavallisia, oikeanlaisia ihmisiä. Tällaiseen ajatteluun perustuu rasismi, mutta valitettavasti näyttää siltä, että tällaiseen ajatteluun perustuu myös monen terveys- ja sosiaalialan henkilön ammatti-identiteetti. Tämä ilmenee mielestäni esimerkiksi siinä, miten asiakassuhteen ongelmat nähdään yleensä asiakkaan ongelmiksi ja toimivuus taas työntekijän ansioksi (Mönkkönen 2002). Aivan kuin ammatillisen kaavun päälle puettuaan ammatti-ihminen lakkaisi olemasta ihminen (eli erehtyväinen). (Jos tämä ihmisyyden ja ammatillisuuden suhde muuten kiinnostaa, suosittelen lämpimästi luettavaksi näitä: Hellsten 1996 ja Lindquist 1985, 1992.)
Toinen tasa-arvoon liittyvä ongelma on varmaankin siinä, että kuten Kangasniemi (2007) toteaa, länsimaisessa ajattelussa riippuvuus on käsitetty yksilön tai ryhmän vapauden vastaiseksi asiaksi, josta on pyrittävä irrottautumaan. Hänen tutkimuksensa mukaan riippuvuus voidaan kuitenkin nähdä ihmisen perusolemukseen kuuluvana ja minun mielestäni jopa positiivisena asiana.
Ehkä tasa-arvon toteutumisen ongelmat terveys- ja sosiaalialalla ratkeaisivat paremmin, jos koulutuksessa ja ammattikäytännöissä panostettaisiin enemmän itsetuntemuksen lisäämiseen ja omien heikkouksien hyväksymiseen. Jos ammatti-ihmiset pystyisivät näkemään itsensä yhtä aikaa puutteellisina, toisia ihmisiä tarvitsevina ja samalla osaavina ja arvokkaina, ytimeltään inhimillisenä kuten kaikki muutkin ihmiset ja samaan aikaan hurmaavan ainutlaatuisena.
Silloin voisimme kai myöntää, ettemme ole kaikkitietäviä, vaan tarvitsemme työssämmekin tietoa ja apua muilta ihmisiltä – niin asiakkailta heidän omissa asioissaan kuin muilta ammatti-ihmisiltäkin. Silloin emme voisi asettua kenenkään yläpuolelle päättämään hänen asioistaan häntä kuulematta. Silloin voisimme nähdä meidät kaikki yhtä arvokkaina riippumatta senhetkisestä avun tai erityiskohtelun tarpeestamme.
Jokainen meistä tarvitsee joskus jotain erityiskohtelua. Toiset enemmän ja toiset vähemmän. Ne, jotka tarvitsevat vähemmän, voisivat keskittyä olemaan kiitollisia siitä, että tarvitsevat vähemmän, sen sijaan että keskittyisivät estämään toisia – niitä paljon tarvitsevia – saamasta enemmän.
Tänään on tasa-arvon päivä.
Toivottavasti huomennakin on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti