tiistai 14. helmikuuta 2012

Ystävyydestä




It is my friends who have made the story of my life.
In a thousand ways they have turned my limitations 
into beautiful privileges,
and enabled me to walk serene and happy
in the shadow cast by my deprivation.
                          -  Helen Keller




Ystävyys ja kuntoutushoitotyö

Miten ystävyys liittyy hoitotyöhön? Ajattelen, että kahdellakin tavalla. Mielestäni hoitotyön tehtävä on hyvin lähellä tuota Helen Kellerin kuvausta ystävyyden vaikutuksesta elämässään: edistää voimaantumista. Hoitotyö ei kuitenkaan koskaan voi korvata ystävyyttä, joten sen pitäisi työskennellä mahdollistaakseen edellytyksiä sille. Sikäli, mikäli se on mahdollista. Minä oletan, että ainakin jossain määrin on. Se vain vaatii kuntoutuksen fokuksen kohdistamista hieman eri kohtaan kuin perinteisesti on tehty.  

Perinteisesti kuntoutus on ensinnäkin kohdistunut ensisijaisesti yksilöön, ei yhteisöön. Toiseksi sen sisältönä ovat olleet aikuisten (yleensä ammattihenkilöiden) määrittelemien taitojen (usein ”akateemisten” tai motoristen taitojen) opettaminen.

Nyt väitän, että olisi yhtä tärkeää kohdistaa kuntoutus koko lapsen yhteisöön (vähintään perheeseen ja päiväkotiin/kouluun) kuin lapseen itseensä. Ja tärkeintä lapselle opetettavista taidoista ovat ne, joita hän tarvitsee sosiaaliseen kanssakäymiseen. Näistä ainakin osa on sellaisia, joita aikuiset eivät voi edes tietää, jolleivät ota selville lapsen näkökulmaa.

Yhteisökeskeinen kuntoutus

Yhteisöön kohdistuva kuntoutus voisi sisältää asennekasvatusta (erilaisuuden hyväksymiseen, lapsen näkemiseen lapsena eikä vammansa läpi) ja kommunikaatio-opetusta. Onhan tunnettu tosiasia, että monien aikuisten kommunikointikyky on kovin rajallinen. Olemme unohtaneet leikin ja sadun kielen, olemme kehnoja päästämään luovuuttamme valloilleen ja kaiken lisäksi unohdamme helposti, että vastavuoroiseen kommunikointiin kuuluu kuunteleminen. Useimmat eivät myöskään osaa käyttää viittomia, kuvia tai muita apukeinoja, joita pikkulapsetkin helposti oppivat.

Yhteisöön kohdistuvassa kuntoutuksessa aikuisten tehtävä olisi myös järjestää lapsen olot sellaisiksi, että lapsilla on mahdollisuus tuntea kuuluvansa porukkaan ja jopa ystävystyä keskenään. Aikuinen voi tehdä hiljaisen tuen tekoja – näistä voitte lukea hienoja esimerkkejä Tenhusen (2008) artikkelista. Siinä sanotaan myös, että kokeakseen kuulumista lasten tulee saada tuntea, että heitä arvostetaan ja heistä välitetään.

Lapsilähtöinen taitojen opettaminen

Lapselle oleellisten taitojen opettamisessa tietenkin mukana ovat kaikki ihan normaaliin lapsen kasvatukseen kuuluvat jutut, vastavuoroisuuden opettelu jne. Mutta sen lisäksi pitäisi lapselta itseltään kysyä, mitä hän pitäisi kuntoutuksessa tärkeänä. Nimittäin kuin näin tehtiin Mandichin ym. tutkimuksessa (2003), niin kuinkas kävikään? Lapset osasivat kertoa itselleen tärkeitä tavoitteita, joita aikuiset eivät olleet tulleet ajatelleeksikaan. Kuten vaikka paremmaksi maalivahdiksi tulemisen taito. Tällaiset aikuisten silmissä ehkä jopa tarpeettomat taidot voivat lapselle olla todella merkittäviä sekä itsetunnon että ryhmään hyväksytyksin tulemisen että elämästä nauttimisen kannalta. Vai kuinka monesta lapsesta voidaan kuntoutuksen ansiosta sanoa näin, kuten eräs tuossa Mandichin projektissa mukana olleen lapsen äiti sanoi lapsestaan:
 
   Hän elää todeksi 
unelmaansa! 

Johtopäätökset

Kuntoutushoitotyö on tärkeää. Mutta vielä tärkeämpää on ystävyys. Työskennelkäämme siis ammatti-ihmisinä sen eteen, että kaikilla olisi mahdollisuus kokea ystävyyttä, saada ja antaa. Ja vielä: oppikaamme ystävyydelle ja hoitotyölle tärkeimpiä ominaisuuksia (läsnäoloa, aitoutta, välittämistä) niiltä, jotka siinä parhaita ovat. Esimerkiksi lapsilta. 

Hyvää ystävänpäivää kaikille!
Tänään on hyvä päivä laittaa hyvä kiertämään!

11 kommenttia:

  1. Viisaita ajatuksia! Näitä on hyvä pohtia näin ystävänpäivänä :)

    Tiina M

    VastaaPoista
  2. Kiitos Tiina M! Näin ystävänpäivänä erityisesti ilahduttaa saada kommentteja, ei tunnu niin yksinäiseltä täällä blogissa ;)

    VastaaPoista
  3. Onnistuin kadottamaan melkein valmiin tekstini. Siispä uudelleen vähän lyhennettynä. Tänään myös tuo kouluyhteisön hyvinvointi nousi esille ajatuksissa. Tarvitaan eri toimijoita eri aloilta ja yhteisöistä. Entisajan kyläyhteisössä, missä kaikki toisensa tunsivat ja ottivat vastuuta kasvatuksesta yhteisöllisesti voisi tämän päivän indivualistisessa ajatellussa tuntua oudolle. Yhteisöllisyydessä on voimaa ja tarvitaan toinen toisiamme. Siis hyvää viimeistä ystävänpäivän tuntia, uusi päivä huomenna ja silloinkin ystävyys...
    maria

    VastaaPoista
  4. Hei maria, yhteisöllisyys on tosiaan hyvä sana. Se kertoo juuri siitä, että me kaikki tarvitsemme toisiamme ja voimme kaikki antaa jotain toisillemme.

    Nykyään kaikki on jaettu eri sektoreihin ja tuntuu siltä, että luullaan, että ihmisenkin voisi jakaa sillä tavalla. Että terveydenhuolto huolehtii tästä osasta ja sosiaalihuolto tuosta, koulu tästä ja koti tuosta. Tietysti jonkinlaisia tehtäväjakoja tarvitaan, mutta liian pitkälle vietynä voi olla, että se kokonainen ihminen putoaa niiden sektoreiden väliin - siitä ei huolehdi kukaan.

    Harmi, että kadotit tekstisi. Sitä ennaltaehkäistäkseen kannattaa kirjoittaa teksti vaikka Wordin tiedostoon ja kopioida sitten tänne (tai jos kirjoittaa tähän suoraan, niin välillä kuitenkin kopioida kirjoittamaansa).

    Niinpä niin, parhaimmillaan kaikki päivät ovat ystävänpäiviä :)

    VastaaPoista
  5. Eräs vuosikymmeniä erityispäiväkodissa työskennellyt tuttu kirjoitti minulle sähköpostia tämän blogikirjoitukseni luettuaan, ja sain luvan siteerata häntä tässä.

    "Ystävyysasia on tullut tutuksi meidän päiväkodissakin... Kun puhutaan integraatiosta, mittaan sitä sillä, onko lapsi päässyt ryhmän jäseneksi ja onko hänellä edes yksi hyvä ystävä - tai ovatko peräti kaikki kykeneviä leikkimään keskenään... Useimmiten on aina joku, jonka kohdalla integraatio ei toteudu parhaimmillaan (usein ns. tukilasten ongelmista johtuen!), varsinkaan, jos sen eteen ei tehdä työtä."

    Tärkeä näkökulma mielestäni tuo, että integraatio tai inkluusio ei tosiaankaan ole toteutunut vielä sillä, että erityis- ja ei-erityislapset on sijoitettu samaan tilaan. Se on vasta alku.

    Tutulla oli myös mainioita esimerkkejä päiväkodin arjesta siitä, miten kaikkein vammaisimmatkin lapset voivat saada ystäviä. Sekä myös kertomuksia siitä, miten lapset joskus osaavat ihan itse tulla toimeen keskenään ja joskus taas tarvitsevat aikuista ohjaamaan yhteen mukavissa puuhissa tai selittämään toisen lapsen vammaa, jota he eivät käsitä. Mutta näitä tarinoita en nyt kerro teille - ehkä hän itse innostuu kommentoimaan täällä tai peräti perustamaan oman blogin :)

    VastaaPoista
  6. Johanna, teit sen taas! Veit jalat suustani (kuten sanonta kuuluu) tai siis tässä tapauksessa sanoitit ajatukseni. Tulipa mukasvasti mutusteltavaa ajattelukoneistolleni... : ) Anu

    VastaaPoista
  7. Kiitos Anu :) Sun kanssasi tää sanoitussysteemi toimii kyllä puolin ja toisin, milloin milläkin kommunikaatiokanavalla!

    VastaaPoista
  8. Luin tätä sinun tekstiäsi sekä perhehoitotyötä opiskeleena sairaanhoitajana että nyt jo 18-vuotiaan CP-vammaisen lapsen äitinä.
    Mietin, kumman näkökulman ottaisin tekstiisi?
    Uskon, etä omassa äitiydessäni olen saanut näkökulmaa yhteisöllisyyden ymmärtämisestä.
    Oma tyttäreni on saanut käydä koulunsa vamman vaikeudesta huolimatta ensin lähikoulussa alaluokat, sitten yläasteen vähän kauempana ja lopulta lukion itse valitsemassaan koulussa. Jatko-opinnotkin alkavat hahmottua. Hän onkin sanonut, että kaulussa on aina ollut kivaa, paitsi yläasteella. Silloin hän koki, että hänestä haluttiin tehdä "oikeanlainen vammainen". Kyllä yläasteellakin oli osaavia ja läsnäolevia opettajia, ainakin äidin mielestä.

    Mietin kenen vastuulla kommunikoinnin tai asennekasvatuksen opettaminen tulisi olla. Tukisairaalan ympärillä oleva asiantuntijuus ei aina nykyisin ole laaja-alaista ja kontaktit ovat lyhytaikaisia. On sattuman varaista, minkälainen avoterapioiden tukiverkosto lapsen ympärille muodostuu. Kuka muu todellisuudessa voi opettaa ja auttaa vammaista lasta kasvamaan oman tukiverkoston yhdyshenkilöski kuin perhe? Ilman saumatonta yhteistyötä lapsen etu ei anina ole etusijalla. Jonain päivänä verkoston pyörittäjänä toimii nuori tai vammainen aikuinen, jos kykenee siihen.
    Kaikki tämä onnistuu paremmin, jos vuorovaikutus perustuu aitoon kohtaamiseen ja läsnäoloon. Vastavuoroisuuden kautta syntyy myös ystävyyssuhteita. Itse näen, että ystävyyttäkin voi olla monen tasoista. Yhteisen ymmärryksen jakaminen synnyttää ystävyyttä. Onko tämä sitä opettamista? Jos on, voi olla niinkin, että asennekasvatusta antaakin itse vammainen.

    Lapsen on helppo samaistua aikuisiin, koska hän saattaa kokea heidät turvallisiksi ja ymmärtäväisiksi. Myös muihin vammaisiin on helppo samaistua, koska sitä kautta saa veraisuuden tunteita. Tässä porukassa saattaa olla myös vahva hierarkia. Rikkainta ja elämissä selviytymisen kannalta olennisinta on voida kohdata kaikenlaisia ihmisiä, erityisesti vammattomia.
    Siksipä minä väittäisin, että vahva itsetuntemus ja usko omiin kykyihin luo pohjaa mahdollisille ystävyyssuhteille. Lasten maaailmassa on tärkeää kokea, että vaaditaan samoja asioita kuin muiltakin. Ammatti-ihmisten on tarjottava niitä välineitä, joiden avulla taitoja voi harjoitella ja tavoitteet on mahdollista saavuttaa.

    - Tähän minä uskon. Mutta uskonko minä siihen, että Suomessa toteutetaan parasta mahdollista mallia kaiken tämän saavuttamiseksi, onkin sitten eri juttu.

    VastaaPoista
  9. Kiitos ajatuksistasi, Eeva-Kerttu! Mietit, kenen vastuulla kommunikoinnin tai asennekasvatuksen opettaminen tulisi olla. Varmasti perhe on lapselle opetettavissa arjen asioissa ensisijainen, mutta toivoisin, ettei perheen tarvitsisi uhrata voimavarojaan yhteisöjen asennekasvatukseen. Toivoisin, että ne, jotka ovat erityislasten erityisasiantuntijoita ja ovat ensimmäisinä mukana lapsen kuntoutusprosessissa, panostaisivat oman tietotaitonsa ja lapsen hyvää edistävien asenteidensa levittämisessä lapsen arkiyhteisöön (päiväkotiin/kouluun kai ensisijaisesti).

    Ei myöskään voida automaattisesti olettaa, että kaikkien lasten vanhemmat itsestään oivaltaisivat lapsen kuuntelun ja sosiaalisten taitojen opettamisen tärkeyden. Sen sijaan lapsialan ammattilaisten ammattitaitoon sen PITÄISI kuulua. Mielestäni ammattihenkilöiden pitäisi keskustella vanhempien kanssa näistä asioista, ja auttaa heitä niissä, jos ne ovat vanhemmille vieraita tai vaikeita. Itse ajattelen, että tämä tehtävä sopisi erityisen hyvin hoitotyöhön ja olisi erittäin tärkeä ottaa esiin jo heti kuntoutusprosessin alkuvaiheissa.

    Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että vahva itsetuntemus ja usko omiin kykyihin luo pohjaa mahdollisille ystävyyssuhteille. Näiden vahvistamisen pitäisi olla yksi keskeisimmistä asioista kaikessa kuntoutuksessa. Tässäkin suurin vastuu jää vanhempien harteille, mutta parhaimmillaan ammattilaiset voisivat olla jakamassa sitä vastuuta ja tukemassa vanhempia toteuttamaan omaa osaansa.

    Hyviä pointteja näissäkin huomioissasi: ”Lasten maailmassa on tärkeää kokea, että vaaditaan samoja asioita kuin muiltakin. Ammatti-ihmisten on tarjottava niitä välineitä, joiden avulla taitoja voi harjoitella ja tavoitteet on mahdollista saavuttaa.”

    VastaaPoista
  10. Kiitos vastauksestasi Johanna,
    vastasit ettei automaattisesti voida olettaa, että kaikkien lasten vanhemmat oivaltaisivat lapsen kuuntelun ja sosiaalisten taitojen tärkeyden.
    Varmasti juuri ammatikseen lasten kanssa työskentelevät kohtaavat ja joutuvat pohtimaan näitä asioita, varsinkin juuri silloin kuin lapsen tarpeet asettavat erityisiä haasteita. Muistan omasta kokemuksestani, että pikkulapsi-vaiheessa tuen tarve oli hyvin monimuotoista ja itselle vaikeasti hahmottuvaa.

    Keskiössä ei ollutkaan ainostaan äidin ja lapsen suhde, vaan kaikki lähiyhteisön ihmiset reagoivat tavallaan, jokainen omista lähtökohdistaan. oli monia haasteellisia kysymyksiä. Millaisia ratkaisuja tekisin naisena? Olisiko minulla muitakin rooleja kuin äiti? Minkälainen rooli minlla olisi naisena tai työelämässä? Miten parisuhteen käy tai mitä tapahtuu olemassaoleville ystävyyssuhteille? Onko perheessä tilaa kaikkien perheenjäsenten tunteille ja tilaa ottaa oma paikka? Minkälaisen roolin isä perheessä ottaa? Kuka helpottaa isovanhempien moninkertaista huolta? saavatko perheen muut lapset riittävästi tilaa ja huomiota vanhemmiltaan?

    On ihanaa ajatleea, että lasten kanssa työskentelevät asiantuntijat kykenevät näkemään paitsi lapsen mehdollisuudet niin myös perheen ja lähiyhteisön mahdollistajina. Aiemmin kirjoitin, että tukisairaalan asiantuntijuus ei aina ole laaja-alaista. Uskon vahvasti, että monenlaista asiantuntijuutta löytyy. Ehkä kysymys pitäisikin olla: "Miten kohtaaminen koetaan ja miten kaikki se viisaus näyttäytyy lapsen arjessa"? Kokevatko vanhemmat, että he voivat selviytyä lapsen asettamien haasteiden kanssa? Kokevatko lapset itse, että heillä on tulevaisuus? Toimitaanko niin, että lapsesta kasvaa ehjä ihminen? Löytääko lapsen lähiympäristö uuden tasapainon?

    Muistan, että itselläni suurin apu oli ystävä, jonka oma vammainen lapsi oli 10-vuotta omaani vanhempi. Me molemmat saimme toistemme kautta voimaa nähdä mahdollisuudet ja minimoida vaikeudet.

    Hän kertoi minulle, miten haetaan erilaisia tukia ja taisipa ihan kädestä ohjata kouluunkin ilmoittamaan lastani ensimmäiselle luokalle. Hän tarttui imuriin ja joskus tiskasi, kun en itse jaksanut edes pyyhkiä pöytää. Muistan, että neuvolan terveydenhoitaja antoi minulle paljon aikaa, vaikka hänellä ei entuudestaan ollut paljoa kokemusta CP-vammaisista, kykeni hän kanssani etsimään vastauksia avoimiin kysymyksiin. Avoterapeuteista tuli YSTÄVIÄ omalla tavallaan, muuten olisi ollut liian raskasta avata koti, oma jaksaminen, epätoivo ja toivo lapsen mahdollisuuksiin osaksi kuntoutumista. Oli monia ns. tukijärjestelmiä, joiden edessä opin vaikenemaan.
    Väitän, että lapsen luottamus terveydenhuollon järjestelmiin ja muihinkin tukijärjestelmiin kasvaa jos vanhemmat/ vanhin jaksaa uskoa ja johdattaa lasta eteenpäin. Ainakin itseäni auttoi vahva vaisto ja näkemys siitä minkälaisen elämän lapseni on mahdollista rakentaa. Onko hänellä kykyä elää ihan omannäköistä elämää vai lunastaako hön muiden asettamat odotukset vammaisena elämisestä? Olisinko minä se henkilö, joka asettuisin lapseni unelmien esteeksi? Tässä viimeisessä kysymyksessä piilee ydin sille, miksi vanhemmat jaksavat puskea lapsen asioita eteenpäin aina uudelleen ja uudelleen!

    VastaaPoista
  11. Eeva-Kerttu, tärkeitä näkökulmia sinulla taas. Tartun tällä kertaa siihen, mitä kerroit ystävästäsi, jolla myös on vammainen lapsi. Olet onnellisessa asemassa, kun olet sellaisen ystävän löytänyt. Niitä vanhempia, joilla sellaista ei ole, toivoisin kuntoutusjärjestelmän ammattilaisten auttavan löytämään sellaisia. Vertaistuessa on sellaisia etuja, joita ammattilaistuessa ei ehkä parhaimmillaankaan voi olla. Ystävyys ja hoitotyö voisivat siis liittyä yhteen myös tällä tavalla: auttamalla vanhempia löytämään vertaistukea itselleen.

    VastaaPoista