tiistai 14. helmikuuta 2017

Yhteys ihmisten välillä


"Ihanat ystävät"
Oletko koskaan miettinyt, miten syntyy yhteys kahden ihmisen välillä? Sellainen yhteys, jossa kohdataan ja tullaan kohdatuksi, luotetaan ja uskalletaan tulla lähelle?

Sen salaisuutta ei ehkä koskaan voida täysin määritellä, mutta se on varmasti kaikissa muodoissaan parasta, mitä ihmiselle voi toisen ihmisen kanssa tapahtua. Se voi olla vauvan ja vanhemman sanatonta vuoropuhelua, ystävien avointa ja kohtaavaa keskustelua, rakastavaisten yhteen kietoutumista tai yhteisen leikin syntymistä entuudestaan vieraan aikuisen ja lapsen välillä.

Parhaimmillaan yhteys voi syntyä myös kuntoutusalan ammattilaisen ja vammaisen lapsen kohtaamisessa, vaikka kummallakin on omat rajoituksensa. 

Ammattilaisella saattaa olla aikuisille yleisiä puutteita vuorovaikutustaidoissaan: osaamattomuutta heittäytyä leikkiin, kiireen tunteeseen jumittamista, liiallista tavoitteisiin tuijottamista ja sanallisen viestinnän yliarvostamisesta johtuvaa sanattoman kommunikaation puutteellisuutta. Lapsella, jos hänellä on vaikka autistisia piirteitä, saattaa olla esimerkiksi vaikeuksia puhumisessa, katsekontaktissa, toisen ihmisen lähelle tulemisessa ja vastavuoroisessa toiminnassa. 

Kun lapsi, jolla on autistia piirteitä tapaa ammattilaisen, jälkimmäinen saattaa ottaa ohjat käsiinsä ja yrittää saada lapsen toimimaan omasta mielestään tarkoituksenmukaisella tavalla. Tai sitten ammattilainen voi katsoa lapselle luontaista toimintaa ja tarjota siihen mahdollisuuden - ja sen kautta vaikka mihin. 

Tällaisesta tilanteesta kuulin kertomuksen eräältä lanelaiselta sairaanhoitajalta Kuopion yliopistollisesta keskussairaalasta eli Eija Lappalaiselta. Hänen piti huolehtia itselleen tuntemattomasta lapsesta, josta ei tiennyt oikeastaan muuta kuin sen, että lapsi oli kova juoksemaan edestakaisin sairaalan käytävällä (aikuiset perässään). Lapsen juoksumieltymyksen takia hän päätti mennä lapsen kanssa jumppahuoneeseen, jossa olisi hyvät mahdollisuudet aktiiviseen liikuntaan.
Jumppahuoneessa hoitaja ei ryhtynyt ohjaamaan lasta tai vaatimaan häneltä jotain, vaan alkoi vain heitellä palloa koriin muina naisina. Molemmat näkivät toisensa isosta seinän kokoisesta peilistä. 

Lapsi tarkkaili hoitajaa ilmeisesti hieman ihmeissään, kun tämä korin saatuaan aina taputti ja hihkui itselleen, mutta ryhtyi työntämään taaperokärryä – ja sitten juoksi heti heittämään palloa itse, kun hoitaja irrotti pallosta otteensa. Peilin kautta hoitaja seuraili lasta ja taputti äänekkäästi ja huusi ”jee”, kun pallo meni korin lähelle, mutta ei katsonut lapseen suoraan. 
 
Yleensä aikuiset lähestyvät lasta ylhäältä päin, tai mahdollisesti jopa samalle tasolle kyykistyen. Mutta nyt hoitaja käänsikin asetelman ylösalaisin. Hän asettui patjalle makaamaan ja tarjosi lapselle mahdollisuuden lähestyä häntä omilla ehdoillaan.

Ja lapsi lähestyi.  Hän tuli hoitajan viereen makaamaan laulaen itselleen tuttua laulua, johon hoitaja yhtyi. Kohta lapsi otti hoitajan kasvot käsiensä väliin ja katsoi silmiin! Eikä siinä vielä kaikki. Kun lapsen vanhemmat tulivat, lapsi kiipesi hoitajan syliin. Vanhemmat olivat tästä hyvin hämmästyneitä - eihän heidän lapsensa koskaan mennyt vieraiden ihmisten lähelle, kun ei usein tuttujenkaan.

Mitä, jos kaikki hoito- ja kuntoutussuhteet alkaisivatkin näin? Millaisia mahdollisuuksia se tarjoaisikaan kuntoutuksen suunnittelemiselle ja toteuttamiselle yhdessä! Silloin yhteys, lapsen kuuleminen ja osallisuus olisivat kaiken lähtökohta, ja samalla myös keino ja tavoite. Sillä jos jotain niin hienoa olisi jo saavutettu, ei saavutetuista eduista varmaan kukaan haluaisi luopua, vaan yhteyttä haluttaisiin lisätä ja vahvistaa. Eikö yhteyden syntyminen olekin lopulta ihan tärkeintä elämässä - meille jokaiselle?


P.S. Kuva on Värivitamiini-taiteilijan luvalla hänen Facebook-sivultaan.

Avainsanoja: lapsen kohtaaminen hoitotyössä, autistisen lapsen kohtaaminen,  vuorovaikutus hoitotyössä, autistisen lapsen ja aikuisen vuorovaikutus, lapsen kuuntelu, leikki kohtaamisen paikkana, dialoginen kohtaaminen, kuulluksi tuleminen, toiminnallinen kuuntelu, toiminnallisuus. 

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Äitielämä*



Se on sellaista, että on sata rautaa tulessa. Pitäisi pestä pyykit, pitäisi maksaa laskut, pitäisi viedä lapsi harrastukseen, pitäisi huolehtia siitä ja tästä ja tuosta. Mahdollisesti palkkatöitäkin pitäisi tehdä.

Koko ajan päässä soi tuo pitäisi-laulu. Ja syyllisyys kaikesta, mitä ei ole tehnyt – ei ollenkaan tai ei tarpeeksi hyvin tai ei tarpeeksi paljon. Niin kuin vaikka keskittynyt lapsensa kanssa olemiseen.

Vaikka se lapsi onkin kaikista kallisarvoisinta, mitä elämässä on.

Mitähän, jos päättäisit alkaa leikkiä lapsen kanssa joka päivä? Aloittaisit vaikka vartista; sen nipistäminen muilta töiltä ei kai olisi mahdotonta.

Ja sitten kun huomaisit, miten kivaa se on, ja miten siitä voimaantuu tekemään ne muutkin työt, niin pidentäisit aikaa tai ottaisi monta varttia päivän mittaan. Siis sellaista aikaa, jolloin heittäytyisit kokonaan lapsen kanssa olemaan, sulkisit pois kaikki muut ajatukset ja nauttisit omasta lapsestasi. Ja antaisit lapsen johtaa leikin maailmaan, jos tie sinne tuntuu unohtuneen. Saisit iloa lapsesta – ja lapsi saisi iloa aikuisesta. Se kun on tutkitustikin** ihan tosi tärkeää.


*Äitielämää voivat elää myös isät.
** Täällä lisää julkaisuja aiheesta.