Potilasnäkökulma ja hoitajan omatunto

Istut luennolla ja koet omantunnon pistoksen, kun puhutaan potilaan oikeuksista ja potilaan näkökulmasta. Jos olisi kyse jostain muusta pistoksesta, tietäisit, mitä tehdä - hyttysenpistoon hydrokortisonia, neulanpistoon puhdistusta ja niin edelleen. Mutta mitä tehdä omantunnon pistokselle?

Sen voi kyllä puhua hiljaiseksi; voi vakuuttaa sille, etteivät luennoitsijat tiedä mitään siitä, millaista juuri sinun työsi on, ja näin ollen heidän puheensa ei koske sinua. Tai voi odottaa, että aikaa vain kuluu tarpeeksi ja omatunto lakkaa pistelemästä, tai sitten sen pistelylle voi turruttaa itsensä.

Mutta uskaltaisitko kokeilla jotain muuta? Uskaltaisitko oikein kuunnella, mistä kohtaa se omatunto ja kolkuttaa ja miksi? Jos sitten huomaat, että sillä on hyvä syy siihen, niin voit olla ylpeä itsestäsi: olet hoitaja, joka todella välittää potilaista ja haluaa heidän parastaan. Jos et välittäisi, ei omatunto pistelisi tai et ainakaan kuuntelisi sitä. Olet siis hoitaja, joka haluaa kehittyä paremmaksi. Ja sellaiset ovat ihan parhaita hoitajia.

Ehkä pystyt tässä kohtaa hetkeksi irrottamaan silmiltäsi tottumuksen ja organisaation edustajan silmälasit (”näin meillä on aina tehty, ei tämä muuten onnistuisi”, ”näin se vain on pakko tehdä”, ”ei tätä voi yhden potilaan takia toisin tehdä, muuten koko systeemi kaatuu”) ja voit katsoa omaa työtäsi potilaan silmin - näinkö minä itse haluaisin tulla kohdelluksi, jos olisin potilaana? Edistänkö todella toiminnallani potilaan parasta vai aiheutanko oikeaoppisen lääketieteellisen hoidon sivutuotteena potilaalle hoitokärsimystä sen sijaan että hyvän hoitotyön avulla lievittäisin kärsimystä?

Jos näet omassa toiminnassasi sellaista, mitä et haluaisi nähdä, voit vielä sulkea silmäsi. Mutta entä jos et suljekaan? Mitä sitten voisit tehdä?

Voisitko ottaa asian puheeksi työyksikössäsi? Jos sinä olet ainoa, jonka olisi muutettava toimintaansa, niin voisitko saada siihen neuvoja ja apua työtovereiltasi? Vai ovatko ne enemmän järjestelmää kuin potilasta kuuntelevat käytännöt teidän yhteiseen hoitokulttuuriinne pesiytyneitä tottumuksia, joita täytyisi lähteä porukalla muuttamaan?

Tällaiset asiat eivät todennäköisesti muutu yhdellä päätöksellä tai yksittäisen koulutuksen avulla, vaan vaativat pidemmän muutosprosessin, jossa sekä ajatustavoilla että käytännöillä on oikeasti mahdollisuus muuttua. Mutta siihen muutosprosessiin lähteminen kannattaa. Merkillistä siinä on, että se kannattaa sekä potilaiden että työntekijöiden takia.

Kun potilaita / asiakkaita / lapsia aletaan kuunnella ja käyttää asiakaslähtöisiä menetelmiä, työstä voi tulla työntekijöille helpompaa ja innostavampaa, kuten Niikon ja Korhosen (2014) tutkimassa päiväkodissa, josta kerron täällä. Myönteinen ilmapiiri ja keskusteleva kulttuuri voivat lisääntyä, kuten Veijolan (2004) tutkimassa lasten kuntoutuksen moniammatillisessa tiimissä. Työn kuormittavuus voi vähen­tyä ja hoitajien työhyvin­vointi lisääntyä, kuten Stenmanin ja kumppaneiden (2016) tutkimilla geriatrian osastoilla työskentelevillä hoitajilla. Lisäksi: ammattilaisten asenteet lapsia kohtaan voivat muuttua (Karlsson 2000, Niikko & Korhonen 2014) ja aikuiset voivat oppia kuuntelemaan paremmin myös toisiaan (Niikko & Korhonen 2014).

Niin, ja sitten aiemmin yhteistyöhaluttomatkin lapset voivat tulla mielellään sairaalaan ja heidän tutkimuksensa onnistuvat hyvin yhteistyöhaluisesti, kuten Lindbergin tutkimuksessa (2005, 2006), josta kerron täällä. Lasten itsehoitotaidot ja terveyskin voivat parantua, kuten Tieffenbergin ja kumppaneiden (2000) tutkimuksessa, jossa opetettiin astmaa tai epilepsiaa sairastavia lapsia lapsikeskeisillä ja lasten autonomiaa korostavilla menetelmillä.   Ja ennen kaikkea: potilaan oikeudet voivat toteutua.  

Kysymyshän on siitä, välitämmekö potilaan tai asiakkaan näkökulmasta vai asetammeko organisaation näkökulman tai oman näkökulmamme tärkeämmäksi. Siitä on Savolainen (2016) kirjoittanut näin:

Työntekijä, joka välittää, tekee työn itselleen helpoksi, koska silloin kaikki, mitä hän tekee, on asiakkaalle vaikuttavaa, jolloin myös työ on tekijälleen palkitsevaa. Sen sijaan oman persoonansa ja (positiiviset) tunteensa asiakkaalta piilottava työntekijä joutuu kohtaamaan paljon valtataistelua ja asiakkaan osoittamaa halveksuntaa, sillä hoiva ilman välittämistä ei ole arvostavaa.

Todella hyvää hoitotyötä voi tehdä vain asettamalla potilaan näkökulman tärkeimmäksi. Siinä omatuntosi on aivan oikeassa. Sitä kannattaa siis kuunnella!

P.S. 1 Nämä Sairaanhoitajapäivien luennot saivat vastikään kuulijoiden omatunnon pistelemään: Johanna Ollin Lapsen näkemyksen huomioiminen iän ja kehitystason mukaan, Tiina Marttilan Lastentiedonsaannin ja päätöksenteon tukeminen hoitotyössä ja Oili Papinahon Pakkokeinojen käyttö lasten somaattisessa hoitotyössä

P.S. 2 Jos joku tietää lisää tutkimuksia, joissa tuodaan esiin toteutuneen asiakaslähtöisen työn vaikutuksia sekä asiakkaisiin että ammattilaisiin, kuulisin niistä mielelläni (erityisesti lasten hoitotyön osalta, mutta myös muiden asiakas- ja ammattilaisryhmien).

Lähteet:

Karlsson, L. 2000 (1. painos), 2001 (2. painos). Lapsille puheenvuoro. Ammattikäytännön perinteet murroksessa. Kasvatuspsykologian tutkimusyksikkö. Helsinki: Edita. Väitöskirja.

Lindberg, Susan 2005. Den perioperativa dialogen ur barn med särskilda behovs perspektiv. Vård i Norden 76(25), 48–52.

Lindberg, Susan & von Post, Irene. 2006. From fear to confidence: children with a fear of general anaesthesia and the perioperative dialogue for dental treatment. Journal of Advanced Perioperative Care 2(4), 143–151.

Niikko, Anneli & Korhonen, Merja. 2014. Varhaiskasvattajat lapsikeskeisen pedagogiikan kehittäjinä päiväkodissa. Kasvatus 45 (2), 127–139.

Savolainen, Miina 2016. Empowering Photography: Participating in Someone Else's World. In Alexander Kopytin & Madeline Rugh (eds.): "Green Studio": Nature and the Arts in Therapy, 179-204. Nova Science Publishers, Hauppauge.

Stenman Päivi, Turkki Leena, Vähäkangas Pia, Hantikainen Virpi & Elo Satu. 2016. Kinestetiikan käyttöönottoon liittyvät muutokset vanhustenhuollossa toimivan hoitajan toimintaympäristössä. Gerontologia 30(3), 106–118. (artikkeli löytynee jossain vaiheessa Dorian kautta: http://www.doria.fi/handle/10024/7311 )

Tamminen-Peter, Leena 2005. Hoitajan fyysinen kuormittuminen potilaan siirtymisen avustamisessa – kolmen siirtomenetelmän vertailu. Turun yliopisto, Lääketieteellinen tiedekunta, työterveyshuolto. Sarja: C 228. Scripta lingua Fennica edita 0082-6995.Turku.

Tieffenberg J, Wood E, Alonso A, Tossutti M & Vincente M. 2000. A randomized trail of ACINDES: a child centered training model for children with chronic illnesses (asthma and epilepsy). Journal of Urban Health 77, 280–297.

Avainsanoja: asiakaslähtöisyys, asiakaslähtöinen hoitotyö, hoitokärsimys, potilaslähtöisyys, potilaslähtöinen hoitotyö, lapsilähtöisyys, lapsilähtöinen hoitotyö, lasten kuuntelu, lasten ja nuorten hoitotyö, potilaan oikeudet, lapsen oikeudet, oikeus tulla kuulluksi, lapsinäkökulma