Kuuntelua ja kuuntelemattomuutta

Kävin katsomassa näytelmän Yöllisen koiran merkillinen tapaus. Rankka, mutta hetkittäin hauskakin ja todella taitavasti toteutettu tarina kertoi yhden asperger-nuoren ja monen aikuisen ongelmista ja niiden ratkaisuyrityksistä.

"Näytelmä muistuttaa elämää sikäli, että sen kaikki henkilöhahmot ovat jossain määrin toivottomia, mutta kukaan ei ole kokonaan toivoton. Aina voi löytyä toinen ratkaisu. Tai kolmas. Tai neljäs", kirjoittaa päätoimittaja Merja Määttänen osuvasti uusimmassa Tukiviestissä.

Esityksessä onnistuttiin hienosti tavoittamaan loogisuutta ja suorapuheisuutta rakastavan mutta kosketusta ja vieraiden ihmisten kanssa juttelua kavahtavan pojan kokemus- ja ajatusmaailma. Ja välittämään se katsojille niin, että oli helppo ymmärtää: ihminen voi olla samalla kertaa sekä hyvin hankala että aivan ihana tyyppi.

Näytelmä kertoi myös kipeää tarinaa siitä, mitä tapahtuu, kun ihmiset eivät kuuntele toisiaan. Erityisesti, kun eivät kuuntele ja ymmärrä lastaan. Tarinan pojalla oli onnekseen edes yksi aikuinen, jonka tuki ja neuvot kannattelivat vaikeissa paikoissa silloinkin, kun pojan oli pärjättävä yksin. Opettaja oli se, joka kuunteli ja ymmärsi mikä on juuri tälle pojalle tärkeää. Ja osasi puhua samaa kieltä hänen kanssaan, osasi kääntää neuvotkin numeroiden kielelle.

Vanhemmat olivat tässä tarinassa aika keinottomia poikansa suhteen (ja toistensakin, mutta se taas ei kuulu tähän blogiin). Kunpa he olisivat voineet saada tukea vanhemmuuteensa jo aivan varhaisvaiheessa – ehkä sitten kaiken ei olisi tarvinnut mennä niin pieleen. Kunpa joku olisi kuunnellut heitä ja auttanut heitä kuuntelemaan lastaan. Vaikka joku sairaanhoitaja lastenneurologisella osastolla.