Hoitaja, osaatko perusasiat?

Hoitaja, muistatko huolehtia perusasioista? Osaatko pitää huolen siitä, että sairaalassa oleva potilas saa kerättyä voimia parantumiseen tai tautinsa kanssa elämiseen? Ymmärräthän, ettei potilaalla välttämättä ole voimia tai uskallusta vaatia itselleen asioita, jotka auttaisivat häntä parantumaan?

Näiden asioiden luulisi olevan itsestäänselvyyksiä. Jos jo Florence Nightingale 1800-luvulla ymmärsi näiden asioiden merkityksen, eivät ne saisi olla hukassa tämän päivän hoitotyössäkään. Mutta kuuluvat joillain osastoilla olevan. (Tällä kertaa kirjoitus liittyy enemmän muuhun kuin lastenneurologian hoitotyöhön. Tai siis liittyy ihan kaikkeen hoitotyöhön.)

Näin Nightingale kirjoitti hoitotyön tehtävästä:

Luullaan usein, että lääke on parantava aine. Niin ei ole; lääke on ruumiintoimintojen kirurgiaa, kuten tavallinen kirurgia on jäsenten ja elimien. Kumpikaan ei pysty muuhun kuin haitan poistamiseen; kumpikaan ei voi parantaa; luonto yksin kykenee parantamaan. Kirurgia poistaa jäsenestä kuulan, joka on esteenä paranemiselle, mutta luonto parantaa haavan. Samoin on lääkkeen laita; ruumiin jokin toiminta häiriintyy; mikäli tiedämme, auttaa lääke luontoa häiriön poistamisessa, mutta ei tee muuta. Ja hoitamisen tehtävänä kummassakin tapauksessa on saattaa potilas parhaaseen mahdolliseen tilaan, jotta luonto saa vaikuttaa häneen. (Nightingale 1987 / 1859)

Otetaan esimerkiksi vaikka levon mahdollistaminen. Kenellekään ei varmaankaan tarvitse kertoa, kuinka tärkeää lepo on sekä mielen että kehon jaksamisen kannalta? Eikä sitäkään, miten suuri rasitus voi sairauden lisäksi sen hoito olla? Siis vaikka jokin kova suonensisäinen lääkitys tai sädehoito tai leikkaus – tai pelkästään sairaalassaolo.

Tai ehkä näistä tarvitseekin muistuttaa. Työkseen sairaalassa aikaa viettävältä ihmiseltä helposti unohtuu, kuinka ahdistava paikka sairaala monille on. Minustakin sairaalat ovat niin hauskoja ja mielenkiintoisia paikkoja, etten aina ymmärrä, miksi potilailla on kiire kotiin sairastamaan. Tämän kirjoituksen kysymykset kuitenkin perustuvat eräältä tutulta potilaalta vastikään kuulemaani tositarinaan, joka minullekin hyvin muistuttaa, miten kaameita paikkoja sairaalat voivat olla.

Mitä sinä siis teet mahdollistaaksesi jokaiselle potilaalle hyvän mahdollisuuden lepoon? Kysytkö potilaalta hänen unirytmistään - onko hän aamun vai illan virkku? Ja jos mitenkään mahdollista, ajoitatko toimenpiteet sen mukaan? Kysytkö aamulla, miten hän sai nukutuksi – ja jos sai huonosti, niin mietittekö yhdessä, mitä voisitte tilanteen muuttamiseksi tehdä? Jos osastolla vain mitenkään on mahdollista, laitatko kuorsaavat potilaat omiin huoneisiinsa – tai edes sikeäunisten kanssa samaan? Ymmärrätkö, etteivät monet herkkäuniset pysty nukahtamaan aamulla uudelleen, jos heräävät itselleen tai toisille tehtäviin toimenpiteisiin? Tarjoatko korvatulppia tai musiikin kuuntelua, jos niistä potilaan mielestä voisi olla apua?

Levon lisäksi on monta muutakin perustärkeää asiaa. Mutta otetaan nyt toiseksi esimerkiksi vain ravitsemus. Miten varmistat, että potilas saa syötäväksi itselleen sopivaa ruokaa? Jostain syystä olen heti kuulevinani älähdyksen, että ei sairaala ole mikään hotelli, ei siellä voi jokaiselle omia ruokia järjestää. Sitten taas kyllä kuulen esimerkiksi lastenneurologian osastojen hoitajien vastaavan, että kyllä meillä ainakin voi. Lastenneurologiassahan ymmärretään, että kaikki eivät voi syödä kaikkea. Siis ilman, että sitä tarvitsisi selittää allergioilla tai vakaumuksilla.

Onko vielä olemassa (aikuisten osastoillakin) niitä "tulohaastattelulomakkeita", joihin rastitettiin, haluaako ruokajuomaksi maitoa vai piimää ja mitä päällysteitä haluaa leivälleen? Vai ovatko ajat menneet huonommiksi tässäkin? Entä tuotko potilaalle tiettäväksi ruokalistan, jotta hän itse voi jotenkin varautua epäsopiviin ruokiin? Vai etkö tee mitään – kuten monet hoitajat 1800-luvulla?

Miten usein tiedämmekään käyneen niin, ettei potilas ole koko päivänä syönyt mitään, siksi että yksi ateria jäi koskematta (silloin hän ei kyennyt syömään), toisella kertaa maito oli hapanta, kolmannen turmeli jokin muu sattuma. Eikä sairaanhoitajan mieleen juolahtanut keksiä mitään keinoa; hänen mieleensä ei juolahtanut, että kun potilas ei ollut syönyt kunnon ruokaa lainkaan, hän voisi syödä esim. palasen paahtoleipää illalla teensä kera tai saada jonkin aterian tuntia aikaisemmin. --- jostain syystä sairaanhoitajat eivät 'tule ajatelleeksi näin'. Tekisi mieli ajatella, etteivät he katso asiakseen käyttää järkeään. (Nightingale 1987 / 1859)

Jos nyt vaikka olisi potilas, joka muuten varsin monipuolisena ruokailijana ei olisi koskaan halunnut syödä makkaraa tai kalaa. Ja sitten sairaalassa samana päivänä on lounaalla makkaraa ja päivällisellä kalaa. Niin oletetaanko, että hänen sairaana, mahdollisesti pahoinvoivana ja itselleen epämiellyttävässä paikassa olisi syytä "opetella" niitä syömään? Vai eikö päivän paasto paljon haittaa, sen vaikutuksista terveyteen ja lääkkeiden imeytymiseen viis?

Lopuksi on todettava, että potilas, jonka kertomuksesta nämä kysymykset heräsivät, oli itse kokenut tällä kertaa saaneensa hyvää ja ystävällistä hoitoa. Mikä laittaa minut miettimään, että mitä kaikkea se huono onkaan ollut!

Vauhdikkaan pojan ohjeistus

Kerran eräs hyvin vauhdikas esikouluikäinen poika oli lastenneurologisella osastolla tutkimuksissa. En muista, saiko hän jonkin diagnoosin, mutta sen muistan, että hänen äitinsä oli hyvin väsynyt siihen, että poikaa piti jatkuvasti olla kieltämässä ja komentamassa.

Tutkimusjakson loppukeskustelussa pohdimme äidin kanssa, miten tilannetta kotona saataisiin rauhoitettua. Ehdotin äidille, että he pojan kanssa miettisivät kotona, mitä ohjeita ja kieltoja pojan on vaikea muistaa ja sitten äiti voisi kiinnittää sopiviin paikkoihin kuvallisia muistilappuja niistä asioista. Esimerkiksi kirjahyllyyn voisi kiinnittää kiipeämiskuvan, jossa on rasti päällä, jotta poika muistaisi, ettei sinne saanut kiivetä. Muun muassa tämä kielto häneltä tahtoi unohtua.

Muutaman kuukauden päästä tapasin äidin uudestaan, ja hän aivan säteili tyytyväisyyttä. Kävi ilmi, että he olivat noudattaneet ehdotustani, mutta keksineet siitä parannetun version. Itse asiassa poika sen oli keksinyt: hän voisi ITSE piirtää muistutuskuvia itselleen ja ITSE kiinnittää ne sopiviin paikkoihin. Näin oli tehty ja siitä oli poika saanut keinon ottaa vastuuta omasta käytöksestään. Ja äiti oli saanut keinon opetella olemaan naputtamatta ja nalkuttamatta. Tosin aiheetkin olivat kovasti vähentyneet sitten viime näkemän!