Erilainen, mutta ei huonompi

Eilinen Temple Grandin -elokuva (Yle Areenalla 17.7.2013 asti) kertoi huikean tarinan siitä, miten puhumattomasta neljävuotiaasta tuli aikuisena maailmankuulu puhuja. Ja professori ja laajalti käytössä olevien karjan hyvinvointia lisäävien systeemien kehittäjä ja autismiliikkeen keulahahmo.

Kaikista lapsista ei tarvitse eikä voi tulla maailmankuuluja, mutta kaikille soisi saman kuin Templelle: oman paikan löytämisen tässä maailmassa. Sen paikan ja tehtävän, jossa juuri tämä yksilö on parhaimmillaan. Ja mahdollisuuden toisten hyväksi työskentelemiseen.

Templen puheesta collegen valmistujaisissa ja elokuvan lopun autismikonferenssissa saa hyviä vinkkejä siihen, miten ketä tahansa lasta voidaan auttaa löytämään oma paikkansa:

"Ilman laitettani en seisoisi tässä."

Tätinsä karjatilalla Temple näki nautojen rauhoittuvan, kun ne laitettiin tiukasti puristavaan karsinaan. Siitä hän sai idean kehitellä itselleen laitteen, jonka puristus rauhoitti häntä itseään. Muiden mielestä tämä oli aivan omituinen ja mahdoton idea, mutta Temple ei antanut periksi, sillä tuo "mekaaninen halaus" todella rauhoitti häntä, minkä jälkeen hänen oli helpompi olla myös sosiaalisempi. Rauhoittumiskeinon löydyttyä hän kykeni suoriutumaan stressaavasta collegeopiskelusta ja uskaltautui jopa koko joukon eteen puhumaan.

Itselle sopivan rauhoittumiskeinon löytyminen on tärkeää. Sitä voivat tarvita myös ne lapset, joiden ahdistus stressaavissa tilanteissa ilmenee ajatukset tai toiminnan jähmettävänä jäätymisenä. Ja lapset voivat itse olla parhaita keksimään rauhoittumiskeinonsa, jos se heille mahdollistetaan.

"Äiti kieltäytyi uskomasta, etten oppisi puhumaan."

50-luvulla Templen kaltaiset puhumattomat ja omituiset lapset kehotettiin laittamaan laitokseen. Onneksi Templen äiti ei suostunut, vaan teki valtavan työn saadakseen Templen oppimaan puhumaan. Ja sen jälkeen laittoi hänet kouluun muiden lasten joukkoon.

Kommunikoimaan oppiminen on ensisijaisen tärkeää. Sitä kautta ollaan yhteydessä toisiin ihmisiin ja sitä kautta opitaan kaikki muu. Ja: toisten täytyy uskoa lapsen oppimiskykyyn, jotta lapsi voisi itsekin oppia uskomaan siihen.

"Säännöt iskostettiin minuun."

Kotona ja koulussa Templelle opetettiin normaalit käytöstavat ja yhteiselämän säännöt ja vaadittiin noudattamaan niitä. Niiden avulla Temple pärjäsi erilaisissa tilanteissa, vaikkei se helppoa ollutkaan. Huonojen käytöstapojen tai sääntöjen rikkomisen salliminen ei helpota lapsen elämää, vaan eristää entisestään muista ihmisistä.

"Tiesin, että olen erilainen, mutta en huonompi."

Voihan sitä ajatella, että Templen oli helppo tietää, ettei ole huonompi, kun oli niin älykäs. Mutta valitettavasti älykkyyskään ei riitä poistamaan huonommuuden tunnetta, jos ympäristöltä ei saa riittävästi tukea omalle olemiselleen. Templelle oli onnenpotku päästä tätinsä maatilalle, jossa hän löysi eläinten maailman, jonka kautta sai toteuttaa omia mielenkiinnon kohteitaan ja oppia hyödyntämään lahjojaan.

Mitä tulee muihin lapsiin, niin kyllähän te tiedätte, että ihan joka ikisellä on omat vahvuutensa. Ei tosin välttämättä juuri niitä vahvuuksia, mitä heidän vanhempansa tai muut läheiset heillä toivoisivat olevan, jolloin ne voivat jäädä huomaamattakin. Mielestäni ammattilaisten (hoitajien, kuntouttajien, kasvattajien, opettajien) tehtävä olisi nimenomaan auttaa lasta ja perhettä löytämään ja/tai vahvistamaan niitä.

"Äiti kannusti minua saavuttamaan itsenäisyyden."

Templen käyttämä sana "push" voidaan kääntää kannustamiseksi, mutta myös patistamiseksi tai tuuppimiseksi, jotka ehkä tässä tapauksessa olisivat kuvaavammat. Templeä muutokset pelottivat ja hän olisi tyytynyt pysymään tutuissa ja turvallisissa olosuhteissa, mutta äiti patisti häntä elämänmuutoksiin, jotka auttoivat Templeä saavuttamaan itselleen tärkeitä asioita.

On vaikea tietää, milloin patistaa liikaa ja milloin liian vähän. Ehkä tärkeintä onkin miettiä, mihin ja miten patistaa. Ovatko syynä aikuisen oma kunnianhimo tai stereotyyppiset käsitykset siitä, miten elämän pitäisi mennä, vai osaako hän patistaa siihen suuntaan, johon lapsi itsekin haluaisi mennä? Osaako patistaa kannustavasti ja lapseen uskoen, vai meneekö haukkumisen tai pakottamisen puolelle?