Tyttö ja tietokonetomografia

Olipa kerran tyttö. Sanotaan, että kahdeksanvuotias. Viehättävä, mutta erittäin, erittäin itsepäinen. Diagnoosi taisi kuvata kehitysvammaiseksi. Kutsutaan me häntä vaikka Oonaksi.  Ja sitten olin minä, sairaanhoitaja.  Oonan omahoitaja, itse asiassa.

Eräänä maanantaina tulin iltavuoroon ja sain kuulla, että Oonaa oli yritetty vielä tietokonetomografiaan, mutta hän ei ollut suostunut. Useinhan tuo tutkimus tehdään lapsille kevyessä nukutuksessa, mutta Oonan kohdalla katsottiin, että olisi parempi tehdä ilman. Ja hänen vanhempansa olivat sitä mieltä, että kyllä Oona sen vartin verran pystyisi paikoillaan makaamaan.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että mahdoton tehtävä. Jos jo luonnostaankin itsepäinen lapsi on saanut kokemuksen, että tarpeeksi vastustamalla tutkimuksen voi välttää, niin miten hänen päätään enää saisi käännetyksi? Tuota tutkimustahan ei voisi tehdä ilman hänen suostumistaan yhteistyöhön.

Lähdin kuitenkin yrittämään sitä mahdotonta tehtävää. Vaikka en osannut uskoa onnistuvani, toimin kuin olisin siihen uskonut. Me kävimme Oonan kanssa läpi valokuvakirjan, jossa oli kuvia tutkimuksesta. Puhuimme siitä, miksi tutkimus on tarpeellinen ja mitä siinä tapahtuisi, mikä olisi Oonan tehtävä – paikoillaan makaaminen. Puhuimme siitä, että Oonaa jännitti, mutta että minä olisin hänen lähellään koko tutkimuksen ajan. Ja Oonan pupukin olisi. Katsoimme uudelleen kuvia. Katsoimme palkintolaatikkoa, josta Oona saisi tutkimuksen jälkeen valita itselleen palkinnon. Katsoimme uudelleen kuvia. Kerroin, että voisin antaa Oonalle rauhoittavan lääkkeen, joka vähentäisi hänen jännitystään. Ja jos Oona ottaisi lääkkeen, niin siinä tapauksessa hän pääsisi pyörätuolilla koko matkan tutkimusosastolle ja takaisin, koska lääke voisi tehdä jalat vähän pehmeiksi. Katsoimme uudelleen kuvia. Ja palkintolaatikkoa. Ja sitten Oona tuumasi, että kyllä hän varmaan selviytyisi!

Tosin minä en vieläkään uskaltanut siihen uskoa. Kyllä Oona aamullakin oli kuulemma saatu tutkimushuoneeseen asti, mutta siellä hän oli tehnyt tenän. Niin voisi käydä nytkin. Koko matkan kuitenkin puhelin Oonalle rohkaisevasti, ja kun Oona saatiin tietokonetomografian laverille makaamaan, jatkoin puhelemistani, ja pian Oonan pupu jatkoi puhelemista tutkimuksessa käytettävältä säteilyltä suojaajan seinän yläreunan yli. Seisoin siellä irtoseinän takana, heiluttelin pupua niin, että Oona kykeni sen itseään liikuttamatta näkemään – ja juttelin taukoamatta. Rohkaisin, kannustin, höpöttelin; aivan kuin olisin uskonut, että Oona tosiaan pystyy siihen. Ja hän pystyi! Minun vajavaisesta uskostani huolimatta!

Ehkä arvaattekin, että tällä tarinalla on jokin opetus, kun sen täällä kerron. Mitä tästä siis opimme? Montakin asiaa:

Lapset kannattaa valmistella toimenpiteisiin perusteellisesti

Lapset pystyvät enempään kuin uskommekaan.
Ja: Jos et kykene uskomaan, yritä edes toimia niin kuin uskoisit; toiminta ei vain kuvasta, vaan myös luo todellisuutta. Sinäkin pystyt enempään kuin uskot.