On vielä kolmaskin asenne, joka vaikuttaa
siihen, miten ammattihenkilö lapsen toimijuutta tukee: se, miten hän suhtautuu ympäristön
ja oman toimintansa vaikutukseen (Olli, Vehkakoski & Salanterä 2012).
Tämä suhtautuminen tulee esiin niin lapsen arvioinnissa kuin lapsen ja
hänen lähiyhteisöjensä ohjauksessakin.
Mieti vaikka tilannetta, jossa kysyt
lapselta, haluaako hän juoda maitoa vai piimää. Lapsi ei vastaa, joten tarjoat
hänelle kuvakortteja tai esineitä, joista hän voi osoittaa haluamansa
vaihtoehdon. Hän ei kuitenkaan osoita. Tulkitsetko silloin, ettei lapsi osaa
tehdä valintoja? Vai hoksaatko, että kyse voi olla oman ajattelusi puutteellisuudesta;
et huomannut, että lapsi haluaa ehkä juoda jotain ihan muuta tai ei halua juoda
ollenkaan. Tällaisista väärin ymmärretyistä tilanteista kertoo muun muassa
Sirkka Komulainen (2005) tutkimuksessaan.
Kommunikoinnin lisäksi ammattihenkilöiden
sokeutta omalle ja ympäristön vaikutukselle lapsen toimintaan ilmenee usein
lapsen häiritsevän käyttäytymisen suhteen. Ja muuten aikuistenkin vammaisten,
valitettavasti. Hyvin usein sen ilman muuta oletetaan johtuvan henkilön
vammasta, eikä edes pohdita, mikä ympäristössä olisi sen voinut aiheuttaa.
Tästä hyvä esimerkki on Davisin ja Watsonin tutkimuksessa (2000) pojasta, joka
oli häiriökäyttäytymisen takia aiottu siirtää erityiskouluun. Sitten asiaa
kuitenkin alettiin selvittää havainnoimalla tilanteita, ja huomattiin, että
kyse olikin toisten lasten aloittamasta kiusaamisesta.
Kaiken kaikkiaan lasten toimijuuden
toteutumista edistäisi heidän kompetenssinsa näkeminen muuttuvana ja
tilannesidonnaisena (Davis & Watson 2000). Tällöin ammattihenkilöt
huomioivat tilanteen ja kontekstin vaikutuksen lasta arvioitaessa eivätkä pidä
kaikkia ongelmien synnynnäisenä (vrt. Komulainen 2005) ja lapsen vammasta
johtuvana.
Hei Johanna,
VastaaPoistakirjoitat vaikeasta aiheesta, mutta hyvin tärkeästä. Jopa niin tärkeästä, että on myös vaikeata kielellistää kuvaamaasi asennoitumista case-tasolle.
Niitä asenteita, joita omaamme suhteessa omaan yhteisöömme tai kanssaihmisiin tai itseemme on vaikeata ymmärtää objektiivisesti.
Joskus vuosia sitten olen itse saanut soiton oman lapseni erityisopettajalta. Hän ehdotti psykiatrin vastaanottoa lapseni saatua hallitsemattoman raivokohtauksen tilanteessa, missä hyvin nopeassa tahdissa koulunkäyntiavustajat vaihtuivat pienen ajan sisällä, ilman että lapsellani oli minkäänlaista mahdollisuutta vaikuttaa tai valmistautua asiaan. Aikaisempina vuosina oli toimittu niin, että lapseni oli ollut mukana valintaprosessin loppuvaiheessa ja päässyt osallistumaan tilateeseen tapaamalla avustajan, jopa joskus ilmaisemaan mielipiteensä. -- Oppimsien näkökulmasa ehkäpä hyvinkin tärkeä kokemus osallistua valintaan omalla ymmärtämisen tasollaan!
On varmastikin hyvin huonoa käyttäytymistä osoittaa pettymystään hillitsemättömällä itkulla tai ilmaisemalla raivostumistaan, mutta toisaalta miksi lapseni käytti voimakasta tunnereaktiota saadakseen itsensä kuulluksi?
Luultavasti lapsen pettymys oli oikeutettua. Kysymys kuuluukin, millaisia tunteita ns. häiriökäyttäytyminen meissä synnyttää ja/ tai millaista vallankäyttöä uskomme voivamme käyttää?
Silloinkin jouduin pohtimaan kenen tarpeista ja mitä tavoitetta varten toimittiin niin kuin toimittiin. Nyt vuosia myöhemmin olen ymmärtänyt miten suuresti toimjuutta sitovaksi voi muodostua sama asia, joka parhaimmillaan myös mahdollistaa toimijuuden. Uskon, että esimerkkejä on saattaa olla hyvinkin erilaisia.
Avustaja esimerkki on hänen kohdallaan olennaisen hyvä. Ilman jonkinlaista apua hän tuskin voi toimia tasavertaisena kansalaisena omista lähtökohdistaan, mutta olennaiseksi onkin muodostunut apu suhteessa kontekstiin, ei niinkään ulkopuolisen määrittelemä "pakettiratkaisu", vaikka ns. subjektiivisesta oideudesta puhutaankin.
Niinpä, Eeva-Kerttu, esimerkkisi valotti jotenkin hyvin sitä, miten helposti me ammattilaiset näemme ongelman lapsessa emmekä omassa toiminnassamme tai muiden aikuisten toiminnassa. Pelkään, että me ammattilaiset kuvittelemme usein olevamme erehtymättömiä tai ainakin vain ja ainoastaan lapsen parhaaksi suuressa viisaudessamme toimivia ja hänen puolestaan paremmin tietäviä. Toisaalta tämä on kyllä aika yleisinhimillinen ominaisuus - halu nähdä ongelmat toisessa, ei itsessä. Mutta mielestäni ammattilaisuuden pitäisi vähentää yleisinhimillisiä ongelmia eikä lisätä niitä.
VastaaPoista