keskiviikko 8. elokuuta 2012

Lapsen arvostaminen


Hauska nähdä tilastoista, että blogia käy päivittäin kourallinen ihmisiä katsomassa lomakaudellakin. Ja hauska nähdä, että ulkomailtakin tätä seurataan! Olisi kiva kuulla kommenteissa, ketkä seuraavat.

Kirjoitin viimeksi erilaisuuteen suhtautumisesta. Toinen ammattihenkilöiden asenne, joka vaikuttaa lapsen toimijuuden tukemiseen on lapsen toiminnan, kykyjen, tunteiden ja näkemysten arvostaminen tai niiden väheksyminen (Olli, Vehkakoski & Salanterä 2012).  

Lapsen arvostaminen ilmenee lapsen pitämisenä oman elämänsä subjektina, hänen näkemisensä yksilönä sekä keskittymisenä hänen vahvuuksiinsa. Kirjoitan näistä ehkä myöhemmin lisää, jos teitä kiinnostaa. 

Nyt olen näihin liittyen kuitenkin miettinyt, että mitä jos kuntoutusjärjestelmässä tosiaan jonkun tehtävänä olisi yrittää ottaa selvää, millainen juuri tämä lapsi on ja millaiseksi aikuiseksi hän voisi haluta kasvaa. Onko hänelle tärkeää yrittää olla mahdollisimman samanlainen kuin muut, vai tulisiko hänestä vaikka taiteilija, jolle tärkeintä olisi saada toteuttaa itseään? Missä asioissa tätä lasta pitäisi patistaa, jotta hän saavuttaisi itselleen tärkeät tavoitteet ja missä asioissa jättää rauhaan? Millainen kuntoutus olisi juuri tälle lapselle parhaaksi?

Minusta tällainen tehtävä sopisi hoitotyölle hirmuisen hyvin. Potilaan kuunteleminen, potilaan yksilöllisyyden huomioiminen, ihmisen moniulotteisen kokonaisuuden ymmärtäminen, hoidon perustuminen vuorovaikutukseen ja voimaantumisen mahdollistaminen ovat olleet monien hoitotyön teoreetikkojen keskeisiä ajatuksia hoitotieteen varhaisista ajoista lähtien. 

Perinteisesti hoitajat ovat myös mieltäneet itsensä potilaan asianajajiksi. Asianajajuus ehkä toteutuukin hoitotyön arjen pienissä ratkaisuissa, kun hoitaja vaikka puolustaa lapsen oikeutta päiväuniin ja järjestää muut aikataulut niiden mukaan. Mutta kuinka moni hoitaja osaa ja uskaltaa kuunnella juuri tämän lapsen parasta isoissa ratkaisuissa?



6 kommenttia:

  1. Kiitos, Johanna!

    Jokaisen näkeminen ainutlaatuisena on kyllä ehdottoman tärkeää. Joskus tuntuu, etteivät siihen hoitojärjestelmät mitenkään taivu.

    Jatka pohdintojasi ja jaa niitä edelleen,

    toivoo moninkertainen mummi

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi, Arja!

    Niinpä, järjestelmät tuppaavat nojautumaan yleistettävään tietoon tyyliin "kaikkien tämän ikäisten täytyisi osta tämä tällä tavalla". En tiedä, miksi. Siksikö, että luonnontieteet ovat niin pitkään muovanneet länsimaissa ihmiskäsitystä ja sitä, mitä pidetään luotettavana ja mielekkäänä tietona. Vai siksikö, että on helpompi nojautua mittareihin ja kaavoihin kuin kohdata ihminen yksilönä...?

    En tiedä, onko järjestelmiä mahdollista muuttaa. Mutta jos edes yksittäisten ammattilaisten tapaa ajatella ja toimia voisi muuttaa, niin sekin olisi edes jotain. Ja jos tarpeeksi monen ajattelutapa muuttuisi, niin ehkä sitten väistämättä vähitellen järjestelmätkin...

    VastaaPoista
  3. Hei Johanna,
    meillähän on terveydenhuollon puitteissa (vai myös sosisaalihuollon?) jo järjestelmiä, jotka voisivat mahdollistaa lapsen kuntoutumisen ja elämän hänen tarpeittensa pohjalta!
    Vammaisten tai erityistukea tarvitsevien lasten kohdalla on hyvin tehostettua tutkimusta sekä hoidon ja kuntoutuksen suunnittelua koko lapsuuden ajan. Tehdään erilaisia kuntoutussuunnitelmia ja myös henkilökohtaisia oppimissuunnitelmia. Mutta kenen lähtökohdista ne tehdään ja minkälaisia tarpeita palvelemaan, siinäpä pohtimisen paikka.
    Ongelmakohdiksi muodostuukin se, miten tieto elää lapsen arjessa ja miten lapsen ääni saadaan kuuluviin sosiaalisessa ympäristössä. Onko arjessa olemassa henkilöitä, jotka kielellistävät lapsen ääntä?
    Jokaiselle vammaiselle lapselle tulee tehdä myös sosiaalityöntekijän toimesta palvelusuunniteloma. Saattaa olla niin, että terveydenhuollon ja sosiaalihuollon toimita toteutuu toisistaan erillisinä tapahtumina. Kolmantena toimijana toimii Kela. Joskus tuntuu, että asioita tehdäänkin Kelaa varten, joka ikäänkuin mahdollistaa kuntoutuksen. Tässä viidakossa lapsen paras saattaa unohtua. Kaikilla tahoilla kehitetään laadukkainta mahdollista toimintaa.
    Lähtökohta tulee olla, ihan kuten mainitset, ihmisen oikeus elää oman näköinen elämä, olla kokonainen, löytää oma merkityssuhteensa maailmassa. Ei sen vähmpää tai enempää kuin jokaisen ihmisen oikeus, ihan jokaisen.

    Mielestäni ihanteellisimmillaan lapsen verkosto toimisi monimuotisena systeeminä, jossa luovasti ja tasa-arvoisesti vetovastuussa olisi aina se taho, jonka alueella sen hetkisesti toimitaan, ohjaten lasta aikuisuuteen ja omien asioittensa hallintaan.
    Kaikki eivät kuitenkaan kykene täysimittaisesti vastaamaan oman elämän hallinnasta aikuisenakaan, mutta kuitenkin joltakin osin.

    VastaaPoista
  4. Niin kuin Eeva-Kerttu sanot, meillä on jo järjestelmiä, jotka voisivat mahdollistaa lapsen kuntoutumisen ja elämän hänen omien tarpeittensa pohjalta. Jostain syystä kuitenkin kovin usein tuntuu, etteivät ne järjestelmät toimi niin. Joskus tuntuu, että järjestelmät ohjaavat toimimaan tosiaan pikemminkin Kelaa tai muuta toista systeemiä kuin lasta varten.

    Tässä Lastensuojelun keskusliiton ohjelmajohtajan Hanna Heinosen hyvä kirjoitus siitä, miten lasta ja perhettä arvioidaan joka paikassa ja miten niitä arviointeja ei silti aina hyödynnetä oikella tavalla:

    http://blogi.lskl.fi/2012/08/15/lapsen-ja-perheen-arviointia-liikaa-vai-liian-vahan/

    VastaaPoista
  5. Hei Johanna,
    tiedätkö onko tehty tutkimuksia, jotka olisivat selvittäneet syitä sille miksi järjestelmät ohjaavat toimimaan muita systeemejä kuin lasta varten ja miten se ohjautuminen tapahtuu. Jos kysyt keltä tahansa toimihenkilöltä toiminnan perusteita, he vakuuttavat lähtökohdakseen lapsen tai perheen./ Auttako systeemissä tieto siitä millä keinoin lapsen paras parhaiten toteutuu??
    Uskon, että meillä on yliopistokoulutuksessakin nuoria, joilla on omakohtainen näkemys vammaisuuteen. olisi hyvin mielenkiintoista nähdä minkälaista tutkimustietoa heistä joku voisi tuottaa. Ainkin minua kiinnostaisi.

    VastaaPoista
  6. Hyvä kysymys, Eeva-Kerttu. Näin lonkalta sanoisin, että pelkkä tieto ei riitä, vaan tarvitaan myös asenteiden muutosta, ja se on työläämpi prosessi kuin pelkän tiedon jakaminen. Mutta palaan tuohon tutkimuskysymykseesi paremmalla ajalla - joitain tuohon liittyviä tulee mieleen, mutta täytyy tarkistaa, ja koota niistä keskeisimpiä juttuja.

    VastaaPoista