Luin Sanna Kalmarin kirjoittaman ja Ilona Partasen kuvittaman lastenkirjan Junaillaan ja jutellaan. Heti kirjan lähtöasetelma ilahduttaa: neljä lasta ja yksi täti (nimenomaan tässä järjestyksessä!) ovat lähdössä seikkailemaan ulkomaille. Ensin tuntuu hurjalta, että pärjäisikö tosiaan yksi täti neljän lapsen kanssa, kun vielä yksi heistä on kehitysvammainen ja joissain tilanteissa toisen lyhytkasvuisuuskin on haaste pitkäläisille suunnitellussa maailmassa. Mutta kun lapset ovat niin toimeliaita ja pitävät myös toisistaan huolta, niin miksipä ei!
Kirjassa on hienosti tavoitettu lasten näkökulmia, minkä vahvistamiseksi on kirjaa tehdessä ansiokkaasti ymmärretty konsultoida aiheen asiantuntijaa eli lasta, Pihla Palosta. Lapset ovat kirjassa vahvasti toimijoita, joilla on oikeasti sanottavaa, eivätkä he odota aikuisen puhuvan puolestaan, vaan menevät itse puhumaan vieraillekin aikuisille. Ei ehkä kovin tyypillistä suomalaisille lapsille, mutta juuri tällaiselle lapsuudelle meidän olisi raivattava tilaa suomalaisessakin kulttuurissa: lapsuudelle, joka saa näkyä ja kuulua. Sillä meillä aikuisilla on lapsilta paljon opittavaa. Esimerkiksi siinä, miten vammaisuudesta puhutaan ja miten vammaisiin ihmisiin suhtaudutaan.
Mainiota on se, että kirjassa on käsitelty lasten näkökulmasta oleellisia vammaisuuteen liittyviä asioita, kuten sitä, että laivan buffetissa suklaasuihkulähde on liian korkealla pöydällä tai ettei lyhytkasvuisuuden takia pääse kaikkiin tivolin laitteisiin, mihin ikänsä ja luonteensa puolesta uskaltaisi. Siinä olisi todellisessakin maailmassa lasten oikeuksien kannalta hoidettava asia: niissä huvipuistojen laitteissa, joissa vähäinen pituus ei ole turvallisuustekijä, pitäisi ikänsä todistamalla voida päästä laitteeseen.
Tarinassa vammat ovat vahvasta mukanaolostaan huolimatta sivuseikka ja vain yksi arkinen ominaisuus toisten joukossa, eivät tragedia eivätkä edes tarinassa oleellisinta. Päällimmäiseksi jää mieleen lapsijoukon energisyys ja toiminnallisuus; se, mitä tehdään ja millaista on seikkailla yhdessä. Lapset eivät ole supersankareita, vaan ihan tavallisia lapsia, joilla on kullakin omat ominaisuutensa, eikä siinä ole sen ihmeellisempää. Välillä heitä harmittaa, välillä he ovat avuliaita, välillä puhutaan vakavia, välillä riehutaan.
Kirjassa ilahduttaa sekin, että myös tavislapsi on välillä ”hankala” (toisten mielestä liian puhelias) ja että aikuinenkin mokailee; hänenhän vastuullaan olisi ollut huolehtia oikeaan junaan menemisestä. On virkistävää, että hankaluutta ja ongelmia ei sijoiteta vain vammaisiin lapsiin. Moninaisuuden ymmärtäminen on juuri tätä: me olemme kaikki erilaisia ja samanlaisia yhtä aikaa. Olemme samanlaisia siinä, ettei kukaan ole täydellinen, ja erilaisia siinä, millä yksilöllisellä tavalla olemme yhtä aikaa ihania ja epätäydellisiä.
Tämän kirjan soisi pääsevän kaikkiin päiväkoteihin ja myös eskari-ikäisille jaettavaan kirjakassiin, jos sellainen toteutuu. Silloin ehkä myös aiemmat Harvinaiskeskus Norion julkaisemat kirjat perimästä ja siihen liittyvistä sairauksista ja vammoista löytäisivät tiensä yhä laajemmalle joukolle ja vähentäisivät vammaisuuden tuntemattomuuden aiheuttamia ongelmia. Kirjasta jää iloinen ja toivorikas olo, jota ja kirjan värikäs ja lämminhenkinen kuvitus vahvistaa: maailma menee parempaan päin, kun lapsia kuunnellaan!
