keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Duudsonit tuli toimintakeskukseen



Olen aina ajatellut, että tyypit, jotka kutsuvat Duudsonit taloonsa riehumaan, ovat hieman hulluja. Nyt on sanottava: mikä onni, että Lieksan toimintakeskuksen väki oli niin hullua! Harvasta vammaisalan yksiköstä löytyy sellaista ennakkoluulotto-muutta, että antaisivat paikkansa, nimensä ja työntekijänsä mukaan ohjelmaan, jossa hajotetaan paikkoja, pelleillään ja riehutaan – vaikka sitten kuinka hyvässä tarkoituksessa.

Mutta vielä suurempaa uskallusta osoittivat ohjelman päähenkilöt, kehitysvammaiset miehet Esko, Pasi ja O-P, jotka itse olivat halunneet Duudsonit vieraakseen. Heistä löytyi aivan huikeaa rohkeutta omien rajojen rikkomiseen ja heittäytymistä uuden kokeilemiseen. Ja ohjelman paras vitsikin irtosi yhdeltä heistä, ei ammattiviihdyttäjiltä!

Niille ammattiviihdyttäjille on kyllä myös nostettava hattua. Pelleilijöiden maineessa olevat miehet, jotka uskaltavat tulla koko kansan nähtäväksi itku silmässä, ovat todella rohkeita. Ja muuttavat maailmaa. Ja saavat aikaan mahtavan meiningin!

Joten nyt huomaan miettiväni, että hulluhan tässä on sellainen, joka tekee vuosikausia tieteellistä tutkimusta, jotta ymmärtäisi jotain tästä, minkä nämä miehet saavat esiin yhdessä viihdeohjelmassa. Siis tästä, minkä yksi Duudsoneista mainitsee ohjelman esittelyssä

”Se oli ihan huikeeta, että nää kaverit, joita oli holhottu koko elämä, eikä annettu vastuuta tai luottamusta, että pystyis jotain tekeen, niin nyt kun niitä vähän rohkaisi, ne lähti ihan täysillä mukaan. Kysyttyiin, että mikä teidän unelma on ---."
Ja tästä:

”Täs on kysymys enemmän ympäristön muuttamisesta kuin
heidän muuttamisestaan.”

Omat ennakkoluuloni saivat siis kyytiä. Siis ennakkoluulot Duudsoneita kohtaan. Kiitos kehitysvammaisille miehille! Jos sinulla on ennakkoluuloja Duudsoneita tai kehitysvammaisia tai lieksalaisia tai ylipäätään jotain kohtaan, niin katso tämä ohjelma!! Tai vaikkei olisikaan, mutta haluat nähdä jotain oikeasti hauskaa! 


P.S.1 Ohjelma tulee uusintana Subilta tänään keskiviikkona 26.3.2014 klo 18:30 ja lauantaina 29.3.2014 klo 20, ja se on myös nähtävissä Katsomosta 24.5.2014 asti.

P.S.2 Jos kiinnostut ryhtymään kaveriksi kehitysvammaiselle henkilölle, niin Duudsonit vinkkaavat Bes Buddies -toiminnasta: http://www.kvtl.fi/fi/best-buddies/

P.S.3 Pasin, Eskon ja O-P:n kuulumisia ohjelman teon jälkeen voi lukea tästä.

torstai 13. maaliskuuta 2014

Perhekeskeisyys lasten hoitotyössä (osa 1)


Muistan, kun aikoinaan olin sairaanhoitajan sijaisena eräällä lastenosastolla, jossa oli hyvin erilainen hoitokulttuuri kuin sillä lastenneurologisella osastolla, jossa olin ehtinyt pitemmän aikaa työskennellä. Oikein hätkähdin, kun muutaman työpäivän jälkeen tajusin hoitokulttuurin tarttuneen minuun huomaamattani: olin alkanut pyrkiä mahdollisimman pian ulos potilashuoneista. Aivan kuin lasten ja heidän vanhempiensa kanssa vietetty aika olisi ollut tuhlausta!

Omalla osastollamme ajattelu oli aivan päinvastaista: lasten ja vanhempien kanssa vietetty aika oli tärkeintä; sitä hoitotyötä, jota varten olimme siellä. No, kuntoutushoitotyö lastenneurologisella osastolla on toki hyvin erilaista, kuin perinteinen sairaiden lasten hoitotyö. Mutta perhekeskeisyyden periaatteiden pitäisi kuitenkin olla samat.

Tuorein tutkimusten tuottama määritelmä, mitä aiheesta olen löytänyt, on (omana käännöksenäni) tässä:

Perhekeskeinen hoitotyö on lapsen ja perheen ammatillista tukemista voimaantumisella ja neuvottelulla vahvistetun osallisuuden ja osallistumisen prosessin kautta. Sitä luonnehtii terveydenhuollon ammattilaisen ja perheen suhde, jossa molemmat osapuolet sitoutuvat jakamaan vastuun lapsen terveyden hoidosta (Mikkelsen & Frederiksen 2011).

Jostain syystä kuitenkin näyttää siltä, että liian usein perheet jäävät sairaalassa ilman tukea, vaikka perhekeskeisyyden nimeen vannotaan. Tämän ovat todenneet esimerkiksi Shields, Pratt ja Hunter (2006) analysoimalla useita aiheesta tehtyjä tutkimuksia. On aika absurdia, jos tosiaan on niin, kuten Coyne ja Cowley (2007) väittävät: menneiden vuosikymmenten tapa eristää vanhemmat lapsistaan sairaalassa on muuttunut vanhempien pakoksi olla läsnä ja vastata lapsensa hoitamisesta. Siis ilman tukea. 

Mitä sitten pitäisi tehdä? Pitäisi aina erikseen neuvotella vanhempien kanssa, että mitkä juuri heidän toiveensa osallistumisen ja tuen suhteen ovat (Coyne ja Cowley 2007). Pitäisi ymmärtää erilaisia ja eri vaiheissa olevia vanhempia (Axelin ym. 2010) ja erilaisia perheitä.  Pitäisi huolehtia riittävästä henkilökunnan määrästä, että hoitajilla oikeasti olisi aikaa tukea perheitä eikä vanhempia tarvisi laskea ”ylimääräisiksi käsipareiksi” (Coyne ja Cowley 2007). Pitäisi muokata koko työyksikön hoitokulttuuria, jotta perhekeskeiset käytännöt todella toteutuisivat (Axelin ym. 2010).

Ja sitten pitäisi vielä muutakin, mutta siitä kuulette ensi kerralla!